 |
| Kuva: Tulensytyttäjä |
Aloitan tekstin sanomalla, että Tulensytyttäjä-blogi ei tunne termiä livearvio. Tulensytyttäjä suosii "kapteenin loki"-tyyppistä tarinankerrontaa. Teksti on rakennettu puhelimeni muistiin kirjoittamistani havainnoista. Havainnot ovat hyvä representaatio siitä, mitä pyörii pikkubändien keikoilla normaalisti viihtyvän kirjoittajan mielessä kotimaisen listajyrän keikalla.
Tulensytyttäjä-blogin Haloo Helsinki! -loki:
Viimeksi portsari esti, tällä kertaa mahdollisti. Levy-yhtiön lupaama listapaikka oli jäänyt uupumaan. Miksi listapaikat eivät koskaan ole kiveen hakattuja? Onneksi YO-talon ovella oli tuttu mies. Päästi sisään, hyvä mies. Tammerfestillä jouduin tyytyä katsomaan Haloo Helsingin keikan alueen ulkopuolelta, koska en päässyt sisään uuden karhean sateenvarjoni kanssa.
Kun katson Haloo Helsingin kaunista nuorta yleisöä, en voi olla miettimättä miltä he näyttävät viisikymmentävuotiaina. Millaisiakohan ihmisiä heistä kasvaa? En voi tietää.
Loppuunmyyty YO-talo on kova suoritus. Kuulijakuntaa on selvästi - jos ei nyt vauvasta vaariin - niin ainakin isään asti. Ennen keikkaa yleisössä vallitsee vaivaannuttava tunnelma. Jos tämä olisi pommisuoja ja Suomi olisi sodassa, puhuisivatkohan nämä ihmiset toisilleen? Yksi vanha äijä puhuu kahdelle nuorelle tytölle. Onkohan hän huoltaja, vain ystävällinen, vai perverssi?
En ole kohdeyleisöä, en tunne ketään. Nyt olisi hyvä mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin.
Oikealla puolellani seisova GANT-mies pieraisi juuri. Hän on itseään selvästi kauniimmassa naisseurassa. Rahaa on varmasti paljon, ei kehtaisi muuten pierrä julkisesti. Nyt kaikki luulevat varmaan, että se olin minä. "Ei GANT-mies piereskele, hän on niin hyvin pukeutunut."
Odotellessani keikan alkua en voi olla miettimättä mitä oikeasti teen täällä. Mihin olen lusikkani tunkenut? Vaikka pidän Haloo Helsingistä, minun ei olisi pitänyt tulla tänne tänään. Enää ei pääse lähtemäänkään. Niin paljon jengiä. Kaljakin loppui, sitäkään ei saa lisää.
Ei ole kauhean kannattavaa bisnestä sijoittaa baaritiskejä sellaisiin paikkoihin, joista yleisö ei pääse hakemaan kaljaa. Voisin juoda nyt itseni mukavaksi, mutta se ei ole mahdollista. Olen siis vittumainen. Loppuunmyyty keikkapaikka on ahdistava paikka. Ei ihmekään, että jengi ei enää halua käydä keikoilla. Toisaalta yökerhoissa on vielä kamalampaa.
Tilaa on niin vähän, että vasemmalla puolellani seisovan söpöhkön lukiopojan mimmi hinkkaa itseään jalkaani vasten. Liian hyvät taustamusat kai, kun ei osaa pysyä paikallaan. Liian ahdasta, miksi laitoin tänään näin kireät housut? Takaani yleisön läpi tuuppinut amis tissiblondinsa kanssa kaatoi sokerisidunsa päälleni. Mimmillä oli bisse, äijällä sidu. Oikeesti. No nyt, ei ainakaan haise enää GANT-miehen pieru, vaan sidu. Kenkäni ovat liimautuneet lattiaan.
Vihdoin Haloo Helsinki! aloittaa. Eka biisi Haloo Helsinki! Elli näyttää ihan Courtney Lovelta. Narc chick -look. Hän katsoo minua hullun isoiksi avatuilla silmillään. Ajattelin etukäteen, että Elli olisi enemmän sellainen tavallisen juuri yliopiston aloittaneen helsinkiläistytön näköinen, mutta hänhän muistuttaa enemmän nuorta Kaija Koota. Asennetta enemmän kuin laumalla villihevosia. Kasvoilla satojen keikkojen ja tuhansien kilometrien lukemat.
Haloo Helsingin soittajapojat ovat kunnollisen näköisiä nuoria. Lavan vasemmalla puolella avoimesti hymyilevä kitaristi tuo mieleeni työpaikkani turvallisuuskouluttajan ja Coldplayn laulajan. Oikeanpuoleinen kitaristi taas näyttää vähän veljeltäni nuorempana ja ilman laseja. Yhtyeen rumpali tuo mieleeni menestyvän lakimiehen New Yorkista. Miksiköhän hän on valinnut rummut lakikirjan sijaan? Better stick with what you know-tyyppinen tilanne?
Carpe Diem lähtee soimaan. Sitä edelsi herttainen välispiikki siitä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Haloo Helsinki! soittaa YO-talolla. Toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen, sillä YO-talo on isoille kotimaisille bändeille ehdottoman hyvä keikkapaikka. Vetää juuri sopivasti porukkaa ja on tunnelmaltaan ainotlaatuinen. YO-talolla yleisö pääsee lähemmäksi esiintyjää, kuin Klubilla. Se on mielestäni vain hyvä asia. Paitsi, jos yleisössä on hulluja idiootteja.
Epe Helenius seisoo lavan vieressä. En pääse näkemäni yli. Mitä Epe Helenius tekee Haloo Helsingin keikalla? Toisaalta, mitä minä teen Haloo Helsingin keikalla, ja miksi GANT-mies talloo jatkuvasti varpaitani? Eikö hän näe, että olen ajautunut voileipä-asetelemaan hänen ja miksauspöydän kantolaatikon kanssa. GANT-mies haisee hieltä ja tupakalta. En voi ymmärtää miksi joku haluaisi viettää aikaa GANT-miehen kanssa.
Lyriikat ovat selvästi Haloo Helsingin kantava voima. Yleisö osaa kaikkien biisien sanat, eikä pelkää laulaa mukana. Joissain biiseissä eläytyminen on jopa niin voimakasta, että en kuule Ellin ääntä yleisön alta. Toisella puolellani näen, kun itseni ikäinen nainen laulaa silmät kiinni ja kyynel poskella vierien juuri vuoden biisi -palkinnon voittaneen Vapaus Käteen Jään säkeistöä. Hän selvästi tietää mistä kappale kertoo. Näky on koskettava.
Keikan päätteeksi bändi taputetaan lavalle esittämään encoreja. Yleisö haluaa selvästi osoittaa bändille, mitä se yleisölle merkitsee. Elli on todella inspiroiva ihminen. Hän on oma itsensä ja puhuu viisaita, silti yrittämättä kuulostaa viisaalta. Arvostan Elliä todella paljon. Hän kirjoittaa todella hyviä tekstejä ja selvästi elää tekstiensä veroisesti. Loistava roolimalli.
Elli kiittää äänimiestä, valomiestä, teknikkoa ja merkkarimyyjää, sekä tottakai yleisöään. On aina mieltä lämmittävää, kun artistit muistavat, että hyvä show ei rakennu pelkästään bändin voimin. Vielä viimeinen biisi Maailman Toisella Puolen. Yleisö laulaa koko biisin ajan niin kovaa, ettei Ellin tarvitse edes koskea mikrofoniin. Hän on ilmeisen liikuttunut. Niin olen minäkin.
