Myyvä musiikki ≠ hyvä musiikki

Kuva: Satellite Stories / muokattu

 "Ainoa validi mittari sille, mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, on myynti."

Yllä olevan kaltaisia väittämiä kuulee heiteltävän melko usein näinä päivinä. Niillä perustellaan mm. sitä, miksi esim. iskelmäartisti Cheekin esittämän musiikin kritisoiminen on väärin ja miksi esim. huonosti myyvän kotimaisen marginaalimusiikin puolesta puhuminen on turhanpäiväistä.

En ole itse koskaan kuulunut Cheekin vastustajiin. Kun Cheek nousi pinnalle, mielipiteeni hänestä oli neutraali. Kun hän osallistui Vain Elämää -ohjelmaan, sydämeni jopa vähän pamppaili hänen suuntaansa. Viime lokakuussa todistamani keikan jälkeen en ole kuitenkaan voinut katsella häntä enää niillä samoilla sinisillä silmillä. Cheekin keikka oli elämys - kamala sellainen.

Cheekin musiikki myy tällä hetkellä paremmin kuin mikään muu Suomessa. Ja koska Cheek myy tällä hetkellä eniten, on Cheekin musiikki yllä esitetyn väitteen mukaan Suomen parasta.

Väittämän kaavaa käyttämällä tilastoja voidaan tulkita enemmänkin. Parhaiten myyneiden levyjen (2012) joukosta löytyy mm. kaksi Robinin levyä. Kaikki varmaan tietää kuka Robinin biisit on säveltänyt? Statistiikan valossa on todettava, että vuoden 2012 levymyyntien pohjalta Maki "kuuden vuoden kuuliaisuus" Kolehmainen on tällä hetkellä Suomen taitavin säveltäjä.

Ei se ole ihmisten vika, että he ostavat mielummin Cheekin, Robinin ja Vain Elämää -tähtien levyjä, kuin vaikkapa satojen laadukkaiden indielevy-yhtiöidemme julkaisuja. Vai onko sittenkin? Musiikin kuluttajina, kuinka suuren vastuun olemme valmiita ottamaan kulutusvalinnoistamme? 

Haluaisin verrata indieyhtiöitä pieniin paikallisiin olutpanimoihin, jotka tuottavat huomattavasti mielenkiintoisempaa olutta, kuin isot kaavoihin ja brändeihinsä fakkiintuneet kilpasiskonsa. Vaikka ihmiset tietävät pienpanimoiden oluen olevan maukasta ja panimoiden pyörittäjien elävän pitkälti kädestä suuhun, he päätyvät ostamaan isojen panimoiden merkkejä.

Loppujen lopuksi sillä kumpi on parempaa ei ole ostopäätöksen kannalta mitään merkitystä. Tärkeämpää on se, kumpi merkki on entuudestaan tuttu. Isot levy-yhtiöt, kuten myös isot panimot käyttävät lopputtomasti aikaa tuotteidensa brändäykseen. Heillä on sitä varten ihmisiä töissä. Pienpanimoita ja indieyhtiöitä kiinnostaa paljon enemmän sisältö. He luottavat laatuun. Toisaalta, kun resursseja ei ole muuhunkaan, niin laatu on kaikki mitä heillä on.

Kilpailu on epäreilua. Sen lisäksi että yhtiöiden markkinointibudjettien erot ovat huimia, niin ovat myös koneistot yhtiöiden tuotteiden takana. Kuin panimomaailmassa, myös levyteollisuudessa. Siinä missä iso levy-yhtiö voi puskea yhtä julkaisua eteenpäin maailmanlaajuisesti laajojen jakelija- ja yhteistyökumppaniverkkojensa voimin, paikallinen indieyhtiö joutuu luottamaan puskaradioon, valveutuneisiin kauppiaisiin ja ennen kaikkea kuluttajien makuaistiin.

Mutta entäs jos kuluttajalla ei ole makuaistia, eikä sen puolesta tahtotilaa valitakaan? Se ottaa mitä annetaan, kuuntelee mitä soitetaan, juo mitä juotetaan ja syö mitä syötetään. Se uskoo sokeasti sitä, joka puhuu kovimmalla äänellä ja seuraa sitä, jonka uskoo johtavan.

Väitän, ettei myynti ole koskaan validi mittari vertailemaan minkään asian hyvyyttä. Ja jos joku on vielä kanssani eri mieltä, sanon vielä tämän: vuoden 2012 myyntitilastojen pohjalta  Marja Tyrnin Tortturalli olisi parempi levy kuin Minä ja Ville Ahonen debyyttialbumi.

Musa-alan seitsemän kuolemansyntiä

Kuva: blog.seattlepi.com

Hyvää vuotuista Jeesuksen yläsnousemuksen juhlapäivää. Pääsiäisenä maistuu mämmi ja muna, mutta toki myös laatuviihde. Siksi Tulensytyttäjä-blogi esittelee tänään pääsiäisteemaisen musa-alan seitsemän kuolettavaa syntiä. Asioita, joita voi nähdä ja kokea lähes päivittäin.

1. Ylpeys (turhamaisuus)

Musa-ala jakautuu kahdenlaisiin ihmisiin: niihin, jotka tekee ja niihin, jotka elävät siivellä. Tekijöitä alalla on raffilta arviolta 10% kokonaismäärästä.* Tekijöitä harvemmin tapaa messuilla pyöreiden - ihailevilla katseilla katettujen pöytien - ympärillä leveilemässä. Siivelläeläjiä taas sitäkin useammin. Musiikki ja media -tapahtuma Industry Awards -gaalansa kanssa on ylpeyden kehto. Kysymys vaan kuuluu: kuka kehui ketä ja kenen nenä oli ruskein? Kuka otti palkintonsa vastaan ja kuka oli ylpein? Ylpeys ja turhamaisuus ovat asioita, jotka eivät tule saavutusten kautta, vaan geeniperimänä. Rakas alamme vetää turhamaisia ihmisiä puoleensa.

2. Kateus

Kateus on sitä, kun toinen pärjää ja toinen ei. Kateus on sitä, kun yksi suomalaisbändi pärjää maailmalla, muiden potentiaalisten vientitoivojen katsellen verenmaku suussa vierestä. Uskoisin, että kateus on jotain sellaista mitä todistetaan joka vuosi varsinkin showcaseissa. Tänä vuonna esim. The Great Escape -festivaalilla nähdään Jaakko Eino Kalevi, Satellite Stories, The New Tigers, Mirel Wagner,The Scenes, Sin Cos Tan, Suvi, NEØV sekä Von Hertzen Brothers. Saa nähdä kuka palaa briteistä voittajana, ja kuka näppejään nuolevana luuserina. 

3. Viha

Viha on varmasti sitä, mitä GAEA / Exogenicin toimistolla koettiin, kun yhtiön selkein kiintotähti French Films otti ja lähti Fullsteam Managementille.** Varsasta koniksi loppumattomalla äidinmaitopullolla ja rakkaudella kasvatettu yhtye näki mahdollisuutensa ja käytti sen. Musa-alalla kun hetkeksi torkahtaa, voipi kaiken menhettää. Kaikkien ollessa yhtä itsekkäitä ja ajatellessa vain omaa etuaan, ei varsinaisesti voi osoittaa sormella kuin omaa peilikuvaansa. 

4. Laiskuus

Koomikko Jerry Seinfeld sanoi Improv -dokumentissa, että standup-komedian käsiin räjähtäneestä suosiosta huolimatta vain yksi koomikko 13 vuodessa menestyy ihan oikeasti isosti. Hänen mukaansa tämä johtuu siitä, että koomikot ovat niin laiskaa porukkaa, että eivät vaan yksinkertaisesti jaksa tehdä töitä menestymisensä eteen. Tismalleen sama tauti vaivaa myös musa-alaa, etenkin Suomessa. Täällä bändit käyvät kerran viikossa "vähän reenailemassa" ja viikonloppuisin testailevat sitten Loosessa, että jos lähtis. News flash, ei lähde!

5. Ahneus

Ahneus näkyy musa-alalla tietynlaisena "rahat pois"-mentaliteettinä. Se näyttäytyy mm. silloin, kun iskelmätähti Cheek tajuaa, että sen sijaan että hän vetäisi vain yhden stadionkeikan, voisi hän samalla vaivalla vetää kaksi. Sen sijaan, että tekisi jotain aidosti spesiaalia ja nettoaisi 100 000 euroa, ottaa hän mielummin 200 000 euroa ja poraa kertaheitolla koko kaivon öljystä tyhjäksi. Ahneus on musa-alalla myös sitä, kun artistit tuotteistavat yhtyeensä ja omaehtoisesti värjäävät sen viimeisenkin puhtaanvalkoisen nurkan taiteessaan kusenkeltaiseksi.

6. Ylensyönti

Vai pitäisikö sanoa Ylen syönti? Kaikki alkoi, kun X-ryhmän toimittaja Tomi Saarisesta tehtiin Yle X:n musiikkipäällikkö. Saarisen missio oli muuttaa valtion rahoilla pyörivä värikäs Yle X kaupallisten radiokanavien kanssa kilpailevaksi voittoa tekeväksi mediaksi. Hän onnistuikin. Ikävä kyllä prosessin aikana suurin osa musiikin erikoisohjelmista tippui pois. Samalla kanavan musiikkitarjonnan monipuolisuus otti ison kolhun. Saarinen tarjosi kanavan kuluttajille, mitä kuluttajat tahtoivat. Yle X luopui sivistäjän roolista ja muuntautui isännästä rengiksi.

7. Himo

Jos saisin joka kerta euron, kun yksi bändi hajoaa sen takia, että jonkun soittajan tyttöystävä on pettänyt bändin toisen soittajan kanssa, tai jonkun bändin soittaja on pettänyt tyttöystäväänsä bändin intohimoisen fanin kanssa, olisin varmasti miljonääri. Musiikkiala pyörii himon ympärillä, oli kyse sitten soittajista tai faneista. Mikään ei ole parempaa kuin kaataa lempiyhtyeen jäsen hikisen keikan jälkeen bäkkärin sohvalle ja tehdä syntiä. Jumalan silmien edessä - syntiä. Eikä mikään ole parempi motivaattori tehdä musiikkia, kuin himo menestyä, saada julkisuutta ja loputtomasti seksiä. Paitsi nöösipoikaindiessä, jossa musiikki on kai olevinaan "itseilmaisua."


(*=ei perustu minkäänlaiseen lähteeseen) 

(**=väärää tietoa, joka selvisi julkaisun jälkeen. Tulensytyttäjä-blogi pahoittelee toimituksen virhettä)