Englanniksi laulavan bändin kurja tarina

Kuva: Tulensytyttäjä

Mitä tehdä, kun hyvän hypen itselleen viime vuosien aikana keränneelle demobändille on saatu haastattelut sekä Soundiin että Rumbaan. Valmistautuminen ensimmäisen albumin julkaisua varten alkaa olla paketissa. Sinkku on soinut jo pari kertaa radiossa ja jonkinlaista kuhinaa on havaittavissa sosiaalisessa mediassa. Levykauppojen tilaukset ovat kuitenkin varovaisia. Kukaan ei myöskään tunnu haluavan maksaa kunnon takuuliksaa kiertueen keikoista? Tulensytyttäjä-blogin MOT esittää: englanniksi laulavan bändin kurja tarina.

Osa 1: INKARNAATIO

Bändi tuli takavasemmalta. Pienellä budjetilla nauhoitetusta levystä tuli arvostelumenestys, jonka löysivät ensiksi hyvällä musiikkimaulla ja hittisilmällä siunatut bändiä jo jonkin aikaa seuranneet musiikkitoimittajat. Levy-yhtiö tuli vähän myöhässä, mutta ehti kuoria kermat päältä. Nettosi muutaman satasen käytännössä nollan euron investoinnilla. Illuusio menestyksestä saatiin syntymään nopeasti. Vääristellyn todellisuuskuvan perässä veneeseen naarattiin keikkamyyjä, joka kasasi nopealla aikataululla 10 keikan kiertueen maineikkaissa keikkapaikoissa.

Osa 2: ELÄMÄ

Ahne keikkamyyjä paukutti keikat sisään kovalla ylihinnalla. Myydyt keikat kuitenkin takasivat bändille mahdollisuuden lähteä kiertämään Transporterin kanssa. Miksaajaankin investoitiin lopulta, kun kerta lupasi tehdä valotkin samalla hinnalla.  Levyt saapuivat kauppoihin ja rundi alkoi. Keikat olivat viikonloppupäivinä, korkealla lipunhinnalla. Maksavia asiakkaita keikoilla oli vain kymmeniä, paitsi Helsingin keikalla, joka oli lähes loppuunmyyty. Sattumoisin Helsingin keikka oli ainoa, josta kirjoitettiin arvostelu. Vielä Hesariin. Siinä oli persnettoa tehneillä baareilla ihmettelemistä, kun Hesarin kulttuurisivuilla suitsutettiin "uuden tähden syttymistä."

Osa 3: HELVETIN PORTIT

Levyjulkkarikiertueen jälkeen bändi vetäytyy yhdessä levy-yhtiön ja keikkamyyjän kanssa purkamaan viimeisintä. Luvut eivät valehtele. Levyä oltiin kiertueen aikana myyty kaupoista vain pari sataa kappaletta. Keikkapaikoilta oli tullut noottia alhaisista väkimääristä. Bändin jäsenet harkitsevat uppoavan laivan jättämämistä. Pienen hengähdystauon jälkeen soitto alkaa kuitenkin taas maistua ja bändi alkaa työstämään uutta materiaalia. Tällä kertaa bändi päättää satsata levyn tekoon rahaa. Koska levy-yhtiöllä sitä ei ole ja keikkaliksoillakin maksettiin bensojen lisäksi ääni-/valomiehen palkka, bändi päättää investoida omia rahojaan levyntekoon.

Osa 4: JOUTSENLAULU

Uudesta isolla rahalla tuotetusta materiaalista vakuuttunut keikkamyyjä saa lyötyä läpi uuden levyn levyjulkkarirundin. Keikkapaikkoja on enemmän kuin ensimmäisen levyn tiimoilta. Tällä kertaa myyjällä oli enemmän aikaa hieroa päiviä. Liksat eivät tosin nousseet läheskään samalle tasolle kuin ensimmäisen levyn tiimoilta. Paitsi Helsingissä, jonka liksalla kustannetaan reissut lähes varmasti tappiollisille Vaasan ja Oulun keikoille. Bändi on tien päällä taas ja tuttu ääni-/valokaveri messissä. Tällä kertaa bändi maksaa hänen liksansa omasta pussistaan, tehden tietoisesti tappiota. Albumin promootiota varten kun kerta keikkaillaan, eikä tässä vaiheessa uraa viitsi enää tehdä huonon kuuloisia tai näköisiä keikkoja.

Osa 5: LIMBUS

Keikat näyttävät ja kuulostavat hyviltä.  Kiertuetuotanto on tehty ammattimaisesti. Ainoa ongelma vaan on, että mestoilla ei ole porukkaa edes sitä vähää, mitä ensimmäisen levyn julkkarirundin keikoilla. Ne taas, jotka paikalle ovat vaivaantuneet kyllä tulevat kehumaan keikan jälkeen. Harmittelevat bändin jäsenille yleisökatoa, ikään kuin kantaen itse huonoa omatuntoa bändin vetovoimattomuudesta. Levyä ei tunnu menevän kaupaksi. Ennakkokuuntelu järjestettiin isosti yhteistyössä Yle X:n kanssa, mutta levyä kuunneltiin silti vain pari sataa kertaa ennakkoon. Fyysisen levyn osti alle 100. Bändi jäi kiertueesta tappiolle, samoin levystä. Pitkän neuvottelun jälkeen bändi päättää yrittää vielä kerran. Kolmas kerta toden sanoo. Nyt kun yhtyeellä on jo kaksi levyä alla, voidaan medialle alkaa myydä uutta illuusiota: pitkän linjan suosikkiyhtyeestä.

Myyvä musiikki ≠ hyvä musiikki

Kuva: Satellite Stories / muokattu

 "Ainoa validi mittari sille, mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, on myynti."

Yllä olevan kaltaisia väittämiä kuulee heiteltävän melko usein näinä päivinä. Niillä perustellaan mm. sitä, miksi esim. iskelmäartisti Cheekin esittämän musiikin kritisoiminen on väärin ja miksi esim. huonosti myyvän kotimaisen marginaalimusiikin puolesta puhuminen on turhanpäiväistä.

En ole itse koskaan kuulunut Cheekin vastustajiin. Kun Cheek nousi pinnalle, mielipiteeni hänestä oli neutraali. Kun hän osallistui Vain Elämää -ohjelmaan, sydämeni jopa vähän pamppaili hänen suuntaansa. Viime lokakuussa todistamani keikan jälkeen en ole kuitenkaan voinut katsella häntä enää niillä samoilla sinisillä silmillä. Cheekin keikka oli elämys - kamala sellainen.

Cheekin musiikki myy tällä hetkellä paremmin kuin mikään muu Suomessa. Ja koska Cheek myy tällä hetkellä eniten, on Cheekin musiikki yllä esitetyn väitteen mukaan Suomen parasta.

Väittämän kaavaa käyttämällä tilastoja voidaan tulkita enemmänkin. Parhaiten myyneiden levyjen (2012) joukosta löytyy mm. kaksi Robinin levyä. Kaikki varmaan tietää kuka Robinin biisit on säveltänyt? Statistiikan valossa on todettava, että vuoden 2012 levymyyntien pohjalta Maki "kuuden vuoden kuuliaisuus" Kolehmainen on tällä hetkellä Suomen taitavin säveltäjä.

Ei se ole ihmisten vika, että he ostavat mielummin Cheekin, Robinin ja Vain Elämää -tähtien levyjä, kuin vaikkapa satojen laadukkaiden indielevy-yhtiöidemme julkaisuja. Vai onko sittenkin? Musiikin kuluttajina, kuinka suuren vastuun olemme valmiita ottamaan kulutusvalinnoistamme? 

Haluaisin verrata indieyhtiöitä pieniin paikallisiin olutpanimoihin, jotka tuottavat huomattavasti mielenkiintoisempaa olutta, kuin isot kaavoihin ja brändeihinsä fakkiintuneet kilpasiskonsa. Vaikka ihmiset tietävät pienpanimoiden oluen olevan maukasta ja panimoiden pyörittäjien elävän pitkälti kädestä suuhun, he päätyvät ostamaan isojen panimoiden merkkejä.

Loppujen lopuksi sillä kumpi on parempaa ei ole ostopäätöksen kannalta mitään merkitystä. Tärkeämpää on se, kumpi merkki on entuudestaan tuttu. Isot levy-yhtiöt, kuten myös isot panimot käyttävät lopputtomasti aikaa tuotteidensa brändäykseen. Heillä on sitä varten ihmisiä töissä. Pienpanimoita ja indieyhtiöitä kiinnostaa paljon enemmän sisältö. He luottavat laatuun. Toisaalta, kun resursseja ei ole muuhunkaan, niin laatu on kaikki mitä heillä on.

Kilpailu on epäreilua. Sen lisäksi että yhtiöiden markkinointibudjettien erot ovat huimia, niin ovat myös koneistot yhtiöiden tuotteiden takana. Kuin panimomaailmassa, myös levyteollisuudessa. Siinä missä iso levy-yhtiö voi puskea yhtä julkaisua eteenpäin maailmanlaajuisesti laajojen jakelija- ja yhteistyökumppaniverkkojensa voimin, paikallinen indieyhtiö joutuu luottamaan puskaradioon, valveutuneisiin kauppiaisiin ja ennen kaikkea kuluttajien makuaistiin.

Mutta entäs jos kuluttajalla ei ole makuaistia, eikä sen puolesta tahtotilaa valitakaan? Se ottaa mitä annetaan, kuuntelee mitä soitetaan, juo mitä juotetaan ja syö mitä syötetään. Se uskoo sokeasti sitä, joka puhuu kovimmalla äänellä ja seuraa sitä, jonka uskoo johtavan.

Väitän, ettei myynti ole koskaan validi mittari vertailemaan minkään asian hyvyyttä. Ja jos joku on vielä kanssani eri mieltä, sanon vielä tämän: vuoden 2012 myyntitilastojen pohjalta  Marja Tyrnin Tortturalli olisi parempi levy kuin Minä ja Ville Ahonen debyyttialbumi.