Myyvä musiikki ≠ hyvä musiikki

Kuva: Satellite Stories / muokattu

 "Ainoa validi mittari sille, mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, on myynti."

Yllä olevan kaltaisia väittämiä kuulee heiteltävän melko usein näinä päivinä. Niillä perustellaan mm. sitä, miksi esim. iskelmäartisti Cheekin esittämän musiikin kritisoiminen on väärin ja miksi esim. huonosti myyvän kotimaisen marginaalimusiikin puolesta puhuminen on turhanpäiväistä.

En ole itse koskaan kuulunut Cheekin vastustajiin. Kun Cheek nousi pinnalle, mielipiteeni hänestä oli neutraali. Kun hän osallistui Vain Elämää -ohjelmaan, sydämeni jopa vähän pamppaili hänen suuntaansa. Viime lokakuussa todistamani keikan jälkeen en ole kuitenkaan voinut katsella häntä enää niillä samoilla sinisillä silmillä. Cheekin keikka oli elämys - kamala sellainen.

Cheekin musiikki myy tällä hetkellä paremmin kuin mikään muu Suomessa. Ja koska Cheek myy tällä hetkellä eniten, on Cheekin musiikki yllä esitetyn väitteen mukaan Suomen parasta.

Väittämän kaavaa käyttämällä tilastoja voidaan tulkita enemmänkin. Parhaiten myyneiden levyjen (2012) joukosta löytyy mm. kaksi Robinin levyä. Kaikki varmaan tietää kuka Robinin biisit on säveltänyt? Statistiikan valossa on todettava, että vuoden 2012 levymyyntien pohjalta Maki "kuuden vuoden kuuliaisuus" Kolehmainen on tällä hetkellä Suomen taitavin säveltäjä.

Ei se ole ihmisten vika, että he ostavat mielummin Cheekin, Robinin ja Vain Elämää -tähtien levyjä, kuin vaikkapa satojen laadukkaiden indielevy-yhtiöidemme julkaisuja. Vai onko sittenkin? Musiikin kuluttajina, kuinka suuren vastuun olemme valmiita ottamaan kulutusvalinnoistamme? 

Haluaisin verrata indieyhtiöitä pieniin paikallisiin olutpanimoihin, jotka tuottavat huomattavasti mielenkiintoisempaa olutta, kuin isot kaavoihin ja brändeihinsä fakkiintuneet kilpasiskonsa. Vaikka ihmiset tietävät pienpanimoiden oluen olevan maukasta ja panimoiden pyörittäjien elävän pitkälti kädestä suuhun, he päätyvät ostamaan isojen panimoiden merkkejä.

Loppujen lopuksi sillä kumpi on parempaa ei ole ostopäätöksen kannalta mitään merkitystä. Tärkeämpää on se, kumpi merkki on entuudestaan tuttu. Isot levy-yhtiöt, kuten myös isot panimot käyttävät lopputtomasti aikaa tuotteidensa brändäykseen. Heillä on sitä varten ihmisiä töissä. Pienpanimoita ja indieyhtiöitä kiinnostaa paljon enemmän sisältö. He luottavat laatuun. Toisaalta, kun resursseja ei ole muuhunkaan, niin laatu on kaikki mitä heillä on.

Kilpailu on epäreilua. Sen lisäksi että yhtiöiden markkinointibudjettien erot ovat huimia, niin ovat myös koneistot yhtiöiden tuotteiden takana. Kuin panimomaailmassa, myös levyteollisuudessa. Siinä missä iso levy-yhtiö voi puskea yhtä julkaisua eteenpäin maailmanlaajuisesti laajojen jakelija- ja yhteistyökumppaniverkkojensa voimin, paikallinen indieyhtiö joutuu luottamaan puskaradioon, valveutuneisiin kauppiaisiin ja ennen kaikkea kuluttajien makuaistiin.

Mutta entäs jos kuluttajalla ei ole makuaistia, eikä sen puolesta tahtotilaa valitakaan? Se ottaa mitä annetaan, kuuntelee mitä soitetaan, juo mitä juotetaan ja syö mitä syötetään. Se uskoo sokeasti sitä, joka puhuu kovimmalla äänellä ja seuraa sitä, jonka uskoo johtavan.

Väitän, ettei myynti ole koskaan validi mittari vertailemaan minkään asian hyvyyttä. Ja jos joku on vielä kanssani eri mieltä, sanon vielä tämän: vuoden 2012 myyntitilastojen pohjalta  Marja Tyrnin Tortturalli olisi parempi levy kuin Minä ja Ville Ahonen debyyttialbumi.