Myyjästä promoottoriksi

Kuva: Tripp / flickr.com

Aloitin musiikkialalla keikkamyyjänä. Keikkamyyjän duuni houkutti, koska se vaikutti paperilla aika winwin-työltä. Näin ajattelin: istun Macin edessä naputtelemassa mailia ja odotan, että rahat valuvat ikkunoista sisään. Näinhän se olisi voinut olla. Olin nähnyt keikkamyyjiä, joiden työnteko näytti about tältä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että aloittelevan keikkamyyjän toimenkuva oli hieman erilainen kuin alalla pidempään toimineen.

Ensinnäkin aloittelevan myyjän artistit ovat usein niin pieniä, että keikkapaikkojen vaatiessa myyjä useasti joutuu tyytymään prossadiileihin. Prossadiili tarkoittaa sitä, että artistin illan liksa koostuu sovitusta prosenttiosuudesta keikan lipputuloista. Keikkamyyjän liksahan sitten muodostuu sovitusta prosenttiosuudesta artistin liksasta.

Toiseksi nimike "keikkamyyjä" ei kuvasta kauhean hyvin alalla aloittelevan toimijan työtä. Varsinaista myyntiä kun yleensä tapahtuu vain silloin, kun joku haluaa ostaa. Jos ei ole kysyntää herättävää tarjontaa, ei tule kauppoja. Aloitteleva myyjä joutuu siis usein tahtomattaan myös keikkapromoottorin rooliin. Hän käytännössä järjestää itse keikkailtoja artisteilleen ja kantaa niistä lähes poikkeuksetta taloudellisen vastuun. Eikö kuulostakin hyvältä?

Keikkapromoottorin työ on kusista. Luulisi, että kun promoottoriksi ryhtynyt keikkamyyjä on saanut sovittua artistilleen (ja parille muullekin hyvälle bändille) päivämäärän keikkapaikkaan, hän voisi taputtaa itseään olalle ja pitää duunia tehtynä. Näin ei kuitenkaan ole. Totuus kun on, että hän on juuri työntänyt saappaansa syvälle paskaan. Keikkapaikalle ei riitä musiikillisesti toimiva kattaus. Väkeä pitää olla, kaljaa on myytävä ja palkat on maksettava. Ravintoloilla on usein kovat odotukset, ja illan onnistumisesta vastuun kantaa vain yksi henkilö – sopimuksen allekirjoittaja. Tässä tapauksessa keikkamyyjä/"promoottori".

Jos edes haluaa haaveilla viikonloppupäivästä hyvämaineisessa keikkapaikassa, pitää olla joko nimiartisteja  tai paikallisia kuumia nimiä. Nimiartisteja ei kuitenkaan kannata buukata, koska ne kasvattavat promoottorin taloudellista riskiä huomattavasti. Kuumille paikallisille nimille taas riittää niin paljon ottajia, että heidän kiinnittäminen prossadiiliin voi olla haasteellista. Kummassakaan tapauksessa ei ole takeita siitä, että yleisö löytäisi paikalle.

Kun illan bändikattaus on valmis, keikkapaikat vaativat sopimuksen allekirjoittaneelta henkilöltä vähintään julistepromon ja Facebook-eventin. Tapahtumaan kutsuttuja pitäisi olla toista tuhatta ja attending-määrien pitäisi olla arki-iltanakin yli 60.

Näin hetki sitten erään ravintolan keikkadiilin. Se oli huonosti laadittu ja monella tapaa laiton. Diilissä muun muassa vaadittiin sitä, että illan Facebook-eventissä on oltava yli 40 osallistujaa. Jos ehto ei toteudu, ravintolalla on oikeus periä järjestäjältä 200 euron suuruinen korvaus.

Kuka nuo ihmiset tapahtumaan sitten kutsuu? No, promoottori tietenkin, sillä sopimuksessa promootiovastuu lykätään kokonaisuudessaan sopimuksen allekirjoittajan niskaan. Kenellä on 2000 kaveria Facebookissa? Eikö sulla muka ole? Ei minullakaan. Onneksi eventissä voi järjestää kilpailuja, joissa ihmiset voivat joko kutsua kavereitaan ilmaista sisäänpääsyä vastaan tai klikata itsensä attending-tilaan osallistuakseen vaikka tuotearvontaan. Mitäpä kunnianhimoinen keikkamyyjä ei olisi valmis keksimään ja järjestämään onnistuneen arkipäiväkeikan eteen?

Olin pari viikkoa sitten katsomassa Presidentintekijät-elokuvan ensi-iltaa. Elokuva oli valaiseva. Mielenkiintoisin kohtaus elokuvassa (tähän postaukseen liittyen) oli kampanjaryhmässä käyty keskustelu Saulin vaalikiertueen tapahtumista. Keskustelussa kävi ilmi, että Saulin tapahtumissa oli poikkeuksetta noin 100 ihmistä tai jopa vähemmän. Illoissa esiintyi Saulin lisäksi paikallisia muusikoita, kuten esimerkiksi Vicky Rosti. Kelatkaa! Sauli Niinistö markkinointitiimeineen, budjetteineen ja Vicky Rosteineen eivät saaneet vedettyä keikkapaikoille yli 100 ihmistä.

Mutta aloittelevan promoottorin pitäisi.