tiistai 29. huhtikuuta 2014

Myyvä musiikki ≠ hyvä musiikki

Kuva: Satellite Stories / muokattu

 "Ainoa validi mittari sille, mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, on myynti."

Yllä olevan kaltaisia väittämiä kuulee heiteltävän melko usein näinä päivinä. Niillä perustellaan mm. sitä, miksi esim. iskelmäartisti Cheekin esittämän musiikin kritisoiminen on väärin ja miksi esim. huonosti myyvän kotimaisen marginaalimusiikin puolesta puhuminen on turhanpäiväistä.

En ole itse koskaan kuulunut Cheekin vastustajiin. Kun Cheek nousi pinnalle, mielipiteeni hänestä oli neutraali. Kun hän osallistui Vain Elämää -ohjelmaan, sydämeni jopa vähän pamppaili hänen suuntaansa. Viime lokakuussa todistamani keikan jälkeen en ole kuitenkaan voinut katsella häntä enää niillä samoilla sinisillä silmillä. Cheekin keikka oli elämys - kamala sellainen.

Cheekin musiikki myy tällä hetkellä paremmin kuin mikään muu Suomessa. Ja koska Cheek myy tällä hetkellä eniten, on Cheekin musiikki yllä esitetyn väitteen mukaan Suomen parasta.

Väittämän kaavaa käyttämällä tilastoja voidaan tulkita enemmänkin. Parhaiten myyneiden levyjen (2012) joukosta löytyy mm. kaksi Robinin levyä. Kaikki varmaan tietää kuka Robinin biisit on säveltänyt? Statistiikan valossa on todettava, että vuoden 2012 levymyyntien pohjalta Maki "kuuden vuoden kuuliaisuus" Kolehmainen on tällä hetkellä Suomen taitavin säveltäjä.

Ei se ole ihmisten vika, että he ostavat mielummin Cheekin, Robinin ja Vain Elämää -tähtien levyjä, kuin vaikkapa satojen laadukkaiden indielevy-yhtiöidemme julkaisuja. Vai onko sittenkin? Musiikin kuluttajina, kuinka suuren vastuun olemme valmiita ottamaan kulutusvalinnoistamme? 

Haluaisin verrata indieyhtiöitä pieniin paikallisiin olutpanimoihin, jotka tuottavat huomattavasti mielenkiintoisempaa olutta, kuin isot kaavoihin ja brändeihinsä fakkiintuneet kilpasiskonsa. Vaikka ihmiset tietävät pienpanimoiden oluen olevan maukasta ja panimoiden pyörittäjien elävän pitkälti kädestä suuhun, he päätyvät ostamaan isojen panimoiden merkkejä.

Loppujen lopuksi sillä kumpi on parempaa ei ole ostopäätöksen kannalta mitään merkitystä. Tärkeämpää on se, kumpi merkki on entuudestaan tuttu. Isot levy-yhtiöt, kuten myös isot panimot käyttävät lopputtomasti aikaa tuotteidensa brändäykseen. Heillä on sitä varten ihmisiä töissä. Pienpanimoita ja indieyhtiöitä kiinnostaa paljon enemmän sisältö. He luottavat laatuun. Toisaalta, kun resursseja ei ole muuhunkaan, niin laatu on kaikki mitä heillä on.

Kilpailu on epäreilua. Sen lisäksi että yhtiöiden markkinointibudjettien erot ovat huimia, niin ovat myös koneistot yhtiöiden tuotteiden takana. Kuin panimomaailmassa, myös levyteollisuudessa. Siinä missä iso levy-yhtiö voi puskea yhtä julkaisua eteenpäin maailmanlaajuisesti laajojen jakelija- ja yhteistyökumppaniverkkojensa voimin, paikallinen indieyhtiö joutuu luottamaan puskaradioon, valveutuneisiin kauppiaisiin ja ennen kaikkea kuluttajien makuaistiin.

Mutta entäs jos kuluttajalla ei ole makuaistia, eikä sen puolesta tahtotilaa valitakaan? Se ottaa mitä annetaan, kuuntelee mitä soitetaan, juo mitä juotetaan ja syö mitä syötetään. Se uskoo sokeasti sitä, joka puhuu kovimmalla äänellä ja seuraa sitä, jonka uskoo johtavan.

Väitän, ettei myynti ole koskaan validi mittari vertailemaan minkään asian hyvyyttä. Ja jos joku on vielä kanssani eri mieltä, sanon vielä tämän: vuoden 2012 myyntitilastojen pohjalta  Marja Tyrnin Tortturalli olisi parempi levy kuin Minä ja Ville Ahonen debyyttialbumi.


lauantai 26. huhtikuuta 2014

Talihina Sky: The Story of Kings of Leon

Kuva: Collider.com / Muokattu

Jatketaan sarjassamme "Tulensytyttäjä testaa". Viimeksi kokeilimme Tinderiä. Tänään vuorossa musiikkidokumentti. Käytin pääsiäislomastani ison pätkän katsoen musiikkidokkareita jenkkien Netflixistä. Haaviini valikoituivat Katy Perrystä kertova Part Of Me, Kings of Leonin tarinan kertova Talihina Sky, sekä kanadalaisten sisarusten Tegan and Saran Get Along.

Jos ihmettelet miten Jenkkien Netflixin saa näkyviin, niin suosittelen lataamaan Firefoxiin lisäosan nimeltä Mediahint. Jenkkiläisessä on mainittavasti laajempi tarjonta, kuin suomalaisessa. Tämä näkyy eritoten sarjojen tuotantokausien määrissä. Siinä missä Suomen Netflixissä jotain sarjaa on tarjolla vain rajattu 2 tuotantokautta, jenkkien vastaassa tarjolla on kaikki tuotantokaudet. Jenkkien Netflixissä on myös enemmän erikoisuuksia, kuten musadokkareita.

Yliannostuksen välttääkseni referoin teille vain dokumentin Kings Of Leonista. Se oli katsomistani kolmesta paras, joskin annan hyväksynnän sinetin myöskin Katy Perry -dokkarille. Toisin kuin Katy Perryssä, Kings Of Leon -dokumentti ei kertonut pelkästään artistista itsestään, vaan myös sen juurista. Talihina Sky -nimi juontaa juurensa Kings Of Leonin kotikapungista. Talihina on 1000 asukkaan takapajula keskellä punaniskaisinta Amerikkaa, Oklahoman osavaltiossa.

Kings Of Leon on kolmen Followillin veljeksen ja heidän serkkunsa bändi. Dokumentin pääpaino on Followillien veljesten paluussa synnynmaisemiinsa. Talihinassa veljekset kertovat minkälaista on kasvaa piskuisessa kylässä, jonka asuintalot ovat käytännössä pystytte keskelle metsää. Kylässä on vain yksi kauppa ja sen asukkaat ovat rutiköyhiä juntteja, sekä syvästi uskovaisia. 

Veljesten isä oli saarnamies, joka työkseen kiersi keräämässä seurakunnille rahaa. Veljekset Nathan ja Caleb kiersivät aikoinaan isänsä kanssa seurakunnissa esittämässä hengellisiä lauluja. Lopulta veljekset päätyivät tekemään omia biisejä ja saivat levydiilin New Yorkista.

Levytyssopimuksen yhtenä ehtona oli, että Nathanin ja Calebin oli kasattava ympärilleen bändi. Niinpä he pyysivät kolmatta veljestä Jaredia, joka ei ollut koskaan soittanut mitään soitinta basistikseen, sekä Matthew-serkkupoikaa toiseen kitaraan. Syntyi Kings Of Leon.

Wikipediasta selvisi, että vaikka dokumentti antaa ymmärtää, että veljekset olisivat vielä sainauksensa aikoihin asuneet Talihinassa, muuttivat he oikeasti Nashvilleen vanhempiensa avioeron yhteydessä vuonna 1997. Diili RCA Recordsin kanssa kirjoitettiin vasta vuonna 2002.

Dokumentti on kuvattu Only by the Nightin aikoihin, eli n. 2007-2008. Nauhalle on päätynyt edellä mainitun lisäksi mm. studiosessiomateriaalia, kiertuekuvaa, sekä kiertuesekoilua ja haastatteluja. Dokumentti ei piilottele mm. bändin jäsenten alkoholiongelmia tai huumeidenkäyttöä.

Dokumentti tuo hyvin esille, miten paljon äärikristillinen kasvatus on jättänyt Followilleihin arpia. Kaikki mikä on normaalissa maailmassa sallittua, on ollut heille kiellyttyä - saatanan tuotosta. Dokumentissä veljeksistä pystyy aistimaan tietynlaista kahleista vapautumiseen pyrkimistä ja kiitollisuutta sitä kohtaan, miten paljon he ovat jo noihin aikoihin ehtineet saavuttaa. 

Tässä linkki dokkariin. Pistäkää pyörimään. Hyvää lauantaita!


keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Tinder ei sovi kaikille

Kuva: Tulensytyttäjä

Deittailumaailmassa ollaan viimeisten kuukausien aikana puhuttu vain yhdestä potentiaalisesta palvelusta - Tinderistä. Niille, joille palvelu ei ole vielä tuttu, tulee se todennäköisesti olemaan tämän tekstin lukemisen jälkeen. Nälkä kasvaa syödessä. Näin ainakin itselleni kävi.

Muistan kuulleeni ensimmäistä kertaa Tinderistä viime joulukuussa. Olin käymässä Helsingissä ja yksi ystävättäreni mainitsi käyttävänsä palvelua. En kuitenkaan saanut lupaa nähdä, miltä Tinder-applikaatio näyttää. Se oli outoa. Tuohon aikaan Tinderistä puhuttiin monella nimellä. Usein sanat "pettäminen" ja "seksi" mainittiin Tinderin yhteydessä. Unohdin koko jutun palattuani reissulta.

Kului kolme kuukautta, kunnes Tinder teki paluun elämääni. Liityin Tulensytyttäjä-blogin tiimoilta Twitteriin ja törmäsin sitä kautta Rosvot-blogiportaalin Laurin soittolistaviikon Tinder-postaukseen. Tällä kertaa otin askeleen lähemmäs Tinderin maailmaa. Selvitin miltä applikaatio näyttää ja miten palvelu toimii. Luin mielenkiinnosta muutaman Tinder-testiartikkelin netistä.

Twitterissä Tinderiin liittyviin postauksiin törmää päivittäin. "Tinder kuumaksi" ja sitä rataa. En voinut olla lataamatta applikaatiota. Olin utelias. Minun oli pakko tietää mistä ihmiset puhuvat. Mikä on tämä uusi ihmeellinen applikaatio, joka pelastaa kaikki maailman yksinäiset ihmiset?

Asensin Tinderin puhelimeeni. Se oli jännittävä hetki, jopa jollain tavalla pelottava. Ensimmäinen paskahalvausshokki tulikin vastaan heti avatessani applikaation ensimmäistä kertaa: "Kirjaudu sisään Facebook-tunnuksilla." Ajattelin, että the hell to the no muuten kirjaudu. Kirjauduin.

Tinder latasi Facebook-profiilikuvistani näpsäkän neljän suoran, josta muodostui Tinder-profiilini. Tämän jälkeen ruudulleni pamahti tuntemattoman tytön naama, "Sara, 18." Voi helvetti, eikä. Meillä ei ollut Tinderiin mukaan muuta yhteistä paitsi fakta, että olemme molemmat olleet yhdessä elämän vaiheessa kahdeksantoista. Game on. Swaippasin Saran nopeasti sivuun, ikäväkseni väärälle puolelle. "Tykkäätkö? Vetämällä kuvaa oikealle ilmoitat, että tykkäät henkilöstä Sara." Jos olisin 35-v., ehdottelisiko Tinder minulle yhä 18-vuotiaita tyttöjä?

Tutkin applikaation käyttöliittymää. Tutkiessani tajusin, että minun Tinder oli valinnut profiilini kuvat neljästä tuoreimmasta Facebook-profiilikuvastani. Sillä hetkellä kuvissani oli ollut yksi Andy Warholin polaroid-kuva, Tulensytyttäjä-blogin profiilikuva, yksi kuva hengenpelastajasta, sekä yksi Turun palloseuran jääkiekkojoukkueen logo. Hyviä kuvia kaikki, mutta ei välttämättä tuntemattoman naikkosen analyyttisen swaippailusormen kestäviä.

Aikani järjesteltyä kuviani tajusin, ettei minulla yksinkertaisesti ole Facebookissa Tinderiin sopivia kuvia. En halunnut ottaa Tinderiä varten itsestäni uusiakaan kuvia. Se vaikutti ajatuksena jotenkin teennäiseltä. Toisaalta sitä suurin osa Tinder-profiileista on - teennäisiä. Ne myyvät mielikuvaa omistajastaan todellisuuden sijaan. Päätin jatkaa rupuisella profiilillani. Ainakin se oli aito.

Pääsin viimein swaippailemaan muiden käyttäjien kuvia. Isolla osalla ei ollut kanssani yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Niillä joilla oli,  se oli useimmiten joko Red Hot Chili Peppers tai Sex And The City. Muutamien kanssa meillä oli yhteisiä kavereita. Usein sellaisia kavereita, joiden roikkumista kaverilistallani mietin itsekin aina silloin tällöin.

Masennuin nopeasti swaippalessani tuntemattomia naisia punaiseen laatikkoon. Vaikka vastaani tuli muutama oikeasti varteenotettava neitikokelas, en päässyt sinuiksi ajatuksen kanssa, että he näkisivät rupuisen profiilini ja heittäisivät minut sen perusteella punaiseen laatikkoon.

Täytyy mainita tosin, että yksi Tinderin hyvistä puolista on se, että käyttäjä ei koskaan saa tietää, jos joku on painanut hänen kohdallaan punaista. Ainoastaan, jos joku on painanut vihreää ja silloinkin vain, jos käyttäjä on itse painanut kyseisen henkilön kohdalla niin ikään vihreää.

Lopulta aloin miettiä, mitä tapahtuisi jos potentiaaliset matchit eivät heittäisikään minua punaiseen laatikkoon, vaan painasivat vihreää. Ding ding: "You have a match." Voi paska, sitten joku varmaan haluaisi jutellakin. Minunhan pitäisi keksiä jotain sanottavaa. Mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa voisi sanoa? "Höhö, kelaa jos joskus saatais lapsia ja kerrottais niille, että äiti ja isi tapasi Tinderissä." Ehei, ei ainakaan tuota. Ahdistava ajatus.

Parasta Tinderissä on se, että siinä ei varsinaisesti voi hävitä mitään. Se ei myöskään velvoita mihinkään. Kenellekään ei ole pakko jutella. Kenenkään kohdalla ei ole pakko painaa vihreää. Joskin Tinderin käyttäminen pelkkään leikkimiseen käy nopeasti puuduttavaksi.

Lyhyen tutustumisen jälkeen väittäisin, että Tinder palvelee parhaiten jo oikeaa deittimaailmaa dominoivia hyvännäköisiä pikasuhteiden metsästäjiä. Mitä muutakaan voi odottaa palvelulta, jossa päätökset tehdään nopeasti pinnalliselta pohjalta ja kerran swaipattuun ei voi enää palata?

Noin puolen tunnin seikkailun jälkeen poistin tilini Tinderistä. Totesin, että Tinderin liekki on liian kuuma minun leikkeihini. Mieleeni jäi kuitenkin polttelemaan kaikki ne kerrat, kun olen kuullut ihmisten puhuvan Tinderistä positiiviseen sävyyn. Itse koin applikaation pinnalliseksi, ahdistavaksi ja yksityisyyttäni loukkaavaksi. En myöskään voinut olla miettimättä mitä tuttuni ajattelisivat, jos törmäisivät kuvaani Tinderissä. Siellä se kaveri vaan heruttelee. En ole heruttaja luonne.

Pysyvämpää juttua itselleen etsivälle Tinder ei todennäköisesti tarjoa paljoakaan, mutta kuten sanoin ei siitä haittakaan ole. Etenkin epäsosiaaliselle ihmiselle Tinder saattaa olla juuri oikea väylä päästä jutulle ylipäänsä toista sukupuolta edustavan ihmisen kanssa. Mitä tulee itseeni, haluan ainakin toistaiseksi uskoa, että tässä maailmassa on vielä paikka ihmisille, jotka tapaavat toisensa IRL, in real life, eikä (lainatakseni Rosvot-Lauria) URL.

Jos uskoni joskus järkkyy, toivon että Tinder saa kilpailijan sellaisesta sovelluksesta, jossa ulkonäkö ei ole se määräävin tekijä ja tilaa olisi myös puhtaasti kavereita etsivälle.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Musa-alan seitsemän kuolemansyntiä

Kuva: blog.seattlepi.com

Hyvää vuotuista Jeesuksen yläsnousemuksen juhlapäivää. Pääsiäisenä maistuu mämmi ja muna, mutta toki myös laatuviihde. Siksi Tulensytyttäjä-blogi esittelee tänään pääsiäisteemaisen musa-alan seitsemän kuolettavaa syntiä. Asioita, joita voi nähdä ja kokea lähes päivittäin.

1. Ylpeys (turhamaisuus)

Musa-ala jakautuu kahdenlaisiin ihmisiin: niihin, jotka tekee ja niihin, jotka elävät siivellä. Tekijöitä alalla on raffilta arviolta 10% kokonaismäärästä.* Tekijöitä harvemmin tapaa messuilla pyöreiden - ihailevilla katseilla katettujen pöytien - ympärillä leveilemässä. Siivelläeläjiä taas sitäkin useammin. Musiikki ja media -tapahtuma Industry Awards -gaalansa kanssa on ylpeyden kehto. Kysymys vaan kuuluu: kuka kehui ketä ja kenen nenä oli ruskein? Kuka otti palkintonsa vastaan ja kuka oli ylpein? Ylpeys ja turhamaisuus ovat asioita, jotka eivät tule saavutusten kautta, vaan geeniperimänä. Rakas alamme vetää turhamaisia ihmisiä puoleensa.

2. Kateus

Kateus on sitä, kun toinen pärjää ja toinen ei. Kateus on sitä, kun yksi suomalaisbändi pärjää maailmalla, muiden potentiaalisten vientitoivojen katsellen verenmaku suussa vierestä. Uskoisin, että kateus on jotain sellaista mitä todistetaan joka vuosi varsinkin showcaseissa. Tänä vuonna esim. The Great Escape -festivaalilla nähdään Jaakko Eino KaleviSatellite StoriesThe New TigersMirel Wagner,The ScenesSin Cos TanSuviNEØV sekä Von Hertzen Brothers. Saa nähdä kuka palaa briteistä voittajana, ja kuka näppejään nuolevana luuserina. 

3. Viha

Viha on varmasti sitä, mitä GAEA / Exogenicin toimistolla koettiin, kun yhtiön selkein kiintotähti French Films otti ja lähti Fullsteam Managementille.** Varsasta koniksi loppumattomalla äidinmaitopullolla ja rakkaudella kasvatettu yhtye näki mahdollisuutensa ja käytti sen. Musa-alalla kun hetkeksi torkahtaa, voipi kaiken menhettää. Kaikkien ollessa yhtä itsekkäitä ja ajatellessa vain omaa etuaan, ei varsinaisesti voi osoittaa sormella kuin omaa peilikuvaansa. 

4. Laiskuus

Koomikko Jerry Seinfeld sanoi Improv -dokumentissa, että standup-komedian käsiin räjähtäneestä suosiosta huolimatta vain yksi koomikko 13 vuodessa menestyy ihan oikeasti isosti. Hänen mukaansa tämä johtuu siitä, että koomikot ovat niin laiskaa porukkaa, että eivät vaan yksinkertaisesti jaksa tehdä töitä menestymisensä eteen. Tismalleen sama tauti vaivaa myös musa-alaa, etenkin Suomessa. Täällä bändit käyvät kerran viikossa "vähän reenailemassa" ja viikonloppuisin testailevat sitten Loosessa, että jos lähtis. News flash, ei lähde!

5. Ahneus

Ahneus näkyy musa-alalla tietynlaisena "rahat pois"-mentaliteettinä. Se näyttäytyy mm. silloin, kun iskelmätähti Cheek tajuaa, että sen sijaan että hän vetäisi vain yhden stadionkeikan, voisi hän samalla vaivalla vetää kaksi. Sen sijaan, että tekisi jotain aidosti spesiaalia ja nettoaisi 100 000 euroa, ottaa hän mielummin 200 000 euroa ja poraa kertaheitolla koko kaivon öljystä tyhjäksi. Ahneus on musa-alalla myös sitä, kun artistit tuotteistavat yhtyeensä ja omaehtoisesti värjäävät sen viimeisenkin puhtaanvalkoisen nurkan taiteessaan kusenkeltaiseksi.

6. Ylensyönti

Vai pitäisikö sanoa Ylen syönti? Kaikki alkoi, kun X-ryhmän toimittaja Tomi Saarisesta tehtiin Yle X:n musiikkipäällikkö. Saarisen missio oli muuttaa valtion rahoilla pyörivä värikäs Yle X kaupallisten radiokanavien kanssa kilpailevaksi voittoa tekeväksi mediaksi. Hän onnistuikin. Ikävä kyllä prosessin aikana suurin osa musiikin erikoisohjelmista tippui pois. Samalla kanavan musiikkitarjonnan monipuolisuus otti ison kolhun. Saarinen tarjosi kanavan kuluttajille, mitä kuluttajat tahtoivat. Yle X luopui sivistäjän roolista ja muuntautui isännästä rengiksi.

7. Himo

Jos saisin joka kerta euron, kun yksi bändi hajoaa sen takia, että jonkun soittajan tyttöystävä on pettänyt bändin toisen soittajan kanssa, tai jonkun bändin soittaja on pettänyt tyttöystäväänsä bändin intohimoisen fanin kanssa, olisin varmasti miljonääri. Musiikkiala pyörii himon ympärillä, oli kyse sitten soittajista tai faneista. Mikään ei ole parempaa kuin kaataa lempiyhtyeen jäsen hikisen keikan jälkeen bäkkärin sohvalle ja tehdä syntiä. Jumalan silmien edessä - syntiä. Eikä mikään ole parempi motivaattori tehdä musiikkia, kuin himo menestyä, saada julkisuutta ja loputtomasti seksiä. Paitsi nöösipoikaindiessä, jossa musiikki on kai olevinaan "itseilmaisua."


(*=ei perustu minkäänlaiseen lähteeseen) 

(**=väärää tietoa, joka selvisi julkaisun jälkeen. Tulensytyttäjä-blogi pahoittelee toimituksen virhettä)

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Haloo Helsinki! YO-talolla, 11.4.2014

Kuva: Tulensytyttäjä

Aloitan tekstin sanomalla, että Tulensytyttäjä-blogi ei tunne termiä livearvio. Tulensytyttäjä suosii "kapteenin loki"-tyyppistä tarinankerrontaa. Teksti on rakennettu puhelimeni muistiin kirjoittamistani havainnoista. Havainnot ovat hyvä representaatio siitä, mitä pyörii pikkubändien keikoilla normaalisti viihtyvän kirjoittajan mielessä kotimaisen listajyrän keikalla.

Tulensytyttäjä-blogin Haloo Helsinki! -loki:

Viimeksi portsari esti, tällä kertaa mahdollisti. Levy-yhtiön lupaama listapaikka oli jäänyt uupumaan. Miksi listapaikat eivät koskaan ole kiveen hakattuja? Onneksi YO-talon ovella oli tuttu mies. Päästi sisään, hyvä mies. Tammerfestillä jouduin tyytyä katsomaan Haloo Helsingin keikan alueen ulkopuolelta, koska en päässyt sisään uuden karhean sateenvarjoni kanssa.

Kun katson Haloo Helsingin kaunista nuorta yleisöä, en voi olla miettimättä miltä he näyttävät viisikymmentävuotiaina. Millaisiakohan ihmisiä heistä kasvaa? En voi tietää.

Loppuunmyyty YO-talo on kova suoritus. Kuulijakuntaa on selvästi - jos ei nyt vauvasta vaariin - niin ainakin isään asti. Ennen keikkaa yleisössä vallitsee vaivaannuttava tunnelma. Jos tämä olisi pommisuoja ja Suomi olisi sodassa, puhuisivatkohan nämä ihmiset toisilleen? Yksi vanha äijä puhuu kahdelle nuorelle tytölle. Onkohan hän huoltaja, vain ystävällinen, vai perverssi?

En ole kohdeyleisöä, en tunne ketään. Nyt olisi hyvä mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin.

Oikealla puolellani seisova GANT-mies pieraisi juuri. Hän on itseään selvästi kauniimmassa naisseurassa. Rahaa on varmasti paljon, ei kehtaisi muuten pierrä julkisesti. Nyt kaikki luulevat varmaan, että se olin minä. "Ei GANT-mies piereskele, hän on niin hyvin pukeutunut."

Odotellessani keikan alkua en voi olla miettimättä mitä oikeasti teen täällä. Mihin olen lusikkani tunkenut? Vaikka pidän Haloo Helsingistä, minun ei olisi pitänyt tulla tänne tänään. Enää ei pääse lähtemäänkään. Niin paljon jengiä. Kaljakin loppui, sitäkään ei saa lisää.

Ei ole kauhean kannattavaa bisnestä sijoittaa baaritiskejä sellaisiin paikkoihin, joista yleisö ei pääse hakemaan kaljaa. Voisin juoda nyt itseni mukavaksi, mutta se ei ole mahdollista. Olen siis vittumainen. Loppuunmyyty keikkapaikka on ahdistava paikka. Ei ihmekään, että jengi ei enää halua käydä keikoilla. Toisaalta yökerhoissa on vielä kamalampaa.

Tilaa on niin vähän, että vasemmalla puolellani seisovan söpöhkön lukiopojan mimmi hinkkaa itseään jalkaani vasten. Liian hyvät taustamusat kai, kun ei osaa pysyä paikallaan. Liian ahdasta, miksi laitoin tänään näin kireät housut? Takaani yleisön läpi tuuppinut amis tissiblondinsa kanssa kaatoi sokerisidunsa päälleni. Mimmillä oli bisse, äijällä sidu. Oikeesti. No nyt, ei ainakaan haise enää GANT-miehen pieru, vaan sidu. Kenkäni ovat liimautuneet lattiaan.

Vihdoin Haloo Helsinki! aloittaa. Eka biisi Haloo Helsinki! Elli näyttää ihan Courtney Lovelta. Narc chick -look. Hän katsoo minua hullun isoiksi avatuilla silmillään. Ajattelin etukäteen, että Elli olisi enemmän sellainen tavallisen juuri yliopiston aloittaneen helsinkiläistytön näköinen, mutta hänhän muistuttaa enemmän nuorta Kaija Koota. Asennetta enemmän kuin laumalla villihevosia. Kasvoilla satojen keikkojen ja tuhansien kilometrien lukemat.

Haloo Helsingin soittajapojat ovat kunnollisen näköisiä nuoria. Lavan vasemmalla puolella avoimesti hymyilevä kitaristi tuo mieleeni työpaikkani turvallisuuskouluttajan ja Coldplayn laulajan. Oikeanpuoleinen kitaristi taas näyttää vähän veljeltäni nuorempana ja ilman laseja. Yhtyeen rumpali tuo mieleeni menestyvän lakimiehen New Yorkista. Miksiköhän hän on valinnut rummut lakikirjan sijaan? Better stick with what you know-tyyppinen tilanne?

Carpe Diem lähtee soimaan. Sitä edelsi herttainen välispiikki siitä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun Haloo Helsinki! soittaa YO-talolla. Toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen, sillä YO-talo on isoille kotimaisille bändeille ehdottoman hyvä keikkapaikka. Vetää juuri sopivasti porukkaa ja on tunnelmaltaan ainotlaatuinen. YO-talolla yleisö pääsee lähemmäksi esiintyjää, kuin Klubilla. Se on mielestäni vain hyvä asia. Paitsi, jos yleisössä on hulluja idiootteja.

Epe Helenius seisoo lavan vieressä. En pääse näkemäni yli. Mitä Epe Helenius tekee Haloo Helsingin keikalla? Toisaalta, mitä minä teen Haloo Helsingin keikalla, ja miksi GANT-mies talloo jatkuvasti varpaitani? Eikö hän näe, että olen ajautunut voileipä-asetelemaan hänen ja miksauspöydän kantolaatikon kanssa. GANT-mies haisee hieltä ja tupakalta. En voi ymmärtää miksi joku haluaisi viettää aikaa GANT-miehen kanssa.

Lyriikat ovat selvästi Haloo Helsingin kantava voima. Yleisö osaa kaikkien biisien sanat, eikä pelkää laulaa mukana. Joissain biiseissä eläytyminen on jopa niin voimakasta, että en kuule Ellin ääntä yleisön alta. Toisella puolellani näen, kun itseni ikäinen nainen laulaa silmät kiinni ja kyynel poskella vierien juuri vuoden biisi -palkinnon voittaneen Vapaus Käteen Jään säkeistöä. Hän selvästi tietää mistä kappale kertoo. Näky on koskettava.

Keikan päätteeksi bändi taputetaan lavalle esittämään encoreja. Yleisö haluaa selvästi osoittaa bändille, mitä se yleisölle merkitsee. Elli on todella inspiroiva ihminen. Hän on oma itsensä ja puhuu viisaita, silti yrittämättä kuulostaa viisaalta. Arvostan Elliä todella paljon. Hän kirjoittaa todella hyviä tekstejä ja selvästi elää tekstiensä veroisesti. Loistava roolimalli.

Elli kiittää äänimiestä, valomiestä, teknikkoa ja merkkarimyyjää, sekä tottakai yleisöään. On aina mieltä lämmittävää, kun artistit muistavat, että hyvä show ei rakennu pelkästään bändin voimin. Vielä viimeinen biisi Maailman Toisella Puolen. Yleisö laulaa koko biisin ajan niin kovaa, ettei Ellin tarvitse edes koskea mikrofoniin. Hän on ilmeisen liikuttunut. Niin olen minäkin.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Suomi on Aku Ankkojen luvattu maa

Kuva: Pois työpöydältä -blogi / Muokattu

Katsoin taannoin dokumentin nimeltä Park Avenue: Money, Power and the American Dream. Dokumentti käsitteli pientä kadun pätkää New Yorkissa, jota asuttaa suuri osa maan vauraimmista ihmisistä. Dokumentissa sivuttiin amerikkalaisen talouspolitiikan lisäksi mm. amerikkalaista unelmaa, jota ei dokumentin tekijöiden mukaan ole enää olemassa sen alkuperäisessä muodossa.

Aikojen alussa Amerikka oli paikka, jossa jokaisella oli mahdollisuus tehdä oma onnensa. Nyt tilanne Amerikassa on kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa yhteiskunnan alin kerros on tuomittu epäonnistumaan syntymästä lähtien. Työttömyys kasvaa, kouluihin tai sairasvakuutuksiin ei ole varaa ja sellaisten töiden palkat, joihin pääsee ilman koulutusta ovat niin pieniä, että perus elintason ylläpitämiseen vaaditaan kaksi työpaikkaa.

Tilanne muistuttaa erää fiksattua Monopoli-peliä. Alkuasetelmassa toiselle pelaajalle on annettu tuplasti enemmän rahaa ja mahdollisuus liikkua kahden nopan yhteislukemalla, kun taas toiselle pelaajalle on annettu tuplasti vähemmän rahaa ja mahdollisuus liikkua vain yhden nopan lukemalla. Toinen puoli menestyy, toinen ei. Asetelma on lähtökohtaisesti epäreilu.

Suomessa uskotaan amerikkalaiseen unelmaan. Jos ei nyt ihan sen täydessä mittakaavassa, ainakin sen perusideologiassa: jokainen on oman onnensa seppä. Suomi on maa, jossa on todella vaikea tulla rikkaaksi työtä tekemällä. Yrittäjyys on ehkä jopa kivisempi polku. Verottaja rankaisee ankaralla kädellä menestyjää, mutta helpolla ei pääse häviäjäkään.

Amerikkalaisen unelman ideologia näkyykin asenteissa. Täällä se vain toteutuu hieman vinksahtaneesti. Luin jonkin aikaa sitten Aamulehdestä Suomen naisten jääkiekkomaajoukkueen maalivahti Noora Rätyn mietteitä suomalaisen ja amerikkalaisen kannustuskulttuurin eroista. Räty kertoo, että suurimmat erot näkyvät siinä, että amerikkalaiset haluavat nähdä läheistensä onnistuvan ja tukevat heitä sydämensä pohjasta matkalla huipulle.

Suomessa kulttuuri on erilainen. Kannustusta ei lähtökohtaisesti heru. Ei yhteiskunnalta, ei perheeltä, ei ystäviltä, eikä ainakaan kollegoilta. Suomessa ei tehdä yhteistyötä, täällä kilpaillaan. Eteenpäin on mentävä omin voimin ja lähimmäisten vastustuksesta huolimatta. Suomessa kun omia ei pelkästään olla kannustamatta, vaan heitä koitetaan jarruttaa.

Jos Suomessa epäonnistuu, se on oma vika. Epäonnistujille ei heru sympatiaa. "Mitäs yritit, kyllä me koitettiin sanoa sulle ettei tosta kuitenkaan mitään tule." Kuulostaako tutulta? Sen sijaan, että tarjottaisiin olkapäätä johon itkeä tai annettaisiin tukea nousta jaloille ja yrittää uudestaan, epäonnistumisilla mässäillään. Veistä käännetään haavassa niin kauan, että syntyy täysi ympyrä.

Onnistumisista taas ei saa puhua ääneen. Suomalaiset vihaavat menestystarinoita. Yhteiskuntana olemme kuin lauma katkeria Aku Ankkoja. Menestyjät nähdään Hannu Hanhina, suomalaisen yhteiskunnan vihollisina. Ei ihme, että menestyjät hylkäävät Suomen. Heillä ei ole vaihtoehtoa. Sen lisäksi, että ajamme heidät ulos rajoiltamme, leimaamme heidät perään maanpettureiksi.

Disclaimer: Tämä teksti ei liity mitenkään Nalle Wahlroosiin. Tämä teksti on kirjoitettu ennen "Nalle-gatea." Tulensytyttäjä-blogia ei voisi vähempääkään kiinnostaa Nalle Wahlroos.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Perussuomalaisten vaalikampanjabiisit

Kuva: Tulensytyttäjä

Disclaimer: Tekstissä esitetyt väittämät eivät pidä paikkaansa. Teksti ei pohjaudu faktoihin, eikä yksikään tekstissä esitetyistä mielipiteistä ole Perussuomaisen puolueen esittämä.

Kuten jokainen varmasti tietää, eduskuntavaalit ovat taas oven takana. Lähestulkoon tasan vuoden päästä tästä päivästä Arkadianmäelle valitaan taas uusia kansanedustajia. Ehdokkaiden kampanjointi ei ole vielä alkanut, mutta se ei tarkoita sitä etteikö kampanjoita oltaisi jo alettu suunnittelemaan. Tällä hetkellä ehdokkaat vielä kasaavat budjettejaan.

Joitan yleisiä vaalikampanjalinjauksia puolueiden sisällä on jo suunniteltu. Tulensytyttäjä-blogi sai nimittäin nimettömän lähteen kautta käsiinsä erään puolueen vaalikampanjan alustavat suunnitelmat ja iloiseksi yllätykseksi selvisi, että kyseisen puolueen kampanjatyöryhmä on päättänyt lähteä vaalitaistoon musiikin merkeissä.

Konservatiivisistä arvoistaan ja kansallisromanttisen taiteen ihannoinnista tunnetut Perussuomalaiset ovat päättäneet yllättää valitsemalla kampanjansa tukipilareiksi viisi ulkomaalaista pop-kappaletta. Ne eivät pelkästään kuvasta tulevan vaalikampanjan keskeisiä arvoja, vaan ovat myös olennainen osa Perussuomalaisen puoleen imagonkohotusta.

Tässä vaalikampanjasuunnitelmasta löytyneet kappaleet perusteluineen:

Twisted Sister - We're Not Gonna Take It

"Sopivan mahtipontinen. Ei liian nuorekas. Yhtyeen transvestiitti solisti symboloi puolueen muuntautumiskykyä ja rohkeutta uudistua. Kertosäkeen hokema sopii hyvin Perussuomalaisten linjaan: PS = No BS. Paskaa ei oteta vastaan keneltäkään. Etenkään ruotsalaisilta tai vihreiltä."

Cyndi Lauper - Girls Just Want To Have Fun

"Hyväntahtoinen ja iloinen melodia. Kappale tuo erinomaisesti esiin Perussuomalaisten kannattamia perinteisiä perhearvoja, joiden pohjana ovat isä ja äiti. Kappaleessa lauletaan naisten työnteosta. Se on positiivinen asia nostaa esille naisten euron ollessa jatkuvasti tapetilla."

PSY - Gangnam Style

"Sopivan tuore, mutta tuttu. Mustaan pukuun pukeutunut paksu aasialainen bisnesmies kuvastaa Perussuomaisten kannattajien laajaa kirjoa. Se myös viestii, ettei Perussuomaiset vastusta etnisiltä juuriltaan poikkeavia äänestäjiä. Lisäksi kappaleen rytmi on todella tarttuva."

Queen We Are The Champions

"Käyttökelpoinen ainakin tulevassa voittojuhlassa. Kun Jytky 2 otetaan vastaan, tämä soi taustalla. Solistin seksuaalinen suuntautuminen voidaan kääntää eduksi. Vaikkei tasa-arvoista avioliittolakia julkisesti kannatetakaan, ollaan avoimia myös mahdollisille homoäänestäjille."

Bloodhound Gang - Bad Touch

"Raadin suosikki. Erityisesti videossa tanssivat apinamiehet, sekä ranskalainen kääpiö herättivät kampanjaryhmässä positiivisia tunteita ja huvittuneisuutta. Suomen väkiluvun laskiessa vuosi vuodelta, on kampanjaan hyvä ottaa mukaan myös yksi lisääntymiseen kannustava kappale."

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Pelastetaan Suisto Clubi!

Kuva: Suistoklubi / Muokattu

Rumbassa uutisoitiin 4. maaliskuuta Hämeenlinnassa sijaitsevan Suistoklubin ahdingosta. Jutussa kerrottiin, että klubin velkataakka on paisunut ylivoimaiseksi, ja klubi hakee yrityssaneerausta. Mikäli yrityssaneeraus voidaan aloittaa, Suisto voi maksaa velkojaan takaisin saneerausmenettelyn mukaisesti ja jatkaa toimintaansa. Kielteisen päätöksen myötä klubin täytyy löytää nopeasti lisävaroja velkojen maksamista varten tai edessä voi olla konkurssi.

Suistoklubin pelastamistalkoita ollaan orkestroitu mm. "Pelastetaan Suisto Clubi!"-nimisessä Facebook-ryhmässä. Ryhmässä on tätä kirjoittaessa 428 jäsentä. Ryhmän jäsenet ovat tähän mennessä järjestäneet yhden hyväntekeväisyystapahtuman Suistoklubilla. "Nousu - HML Rock Party" toi Suiston lavalle viisi paikallista orkesteria. Facebook-eventissä osallistujia oli 118 kappaletta. Tempaukseen saatiin mukaan jopa HPK, jonka ottelussa pyöri tapahtuman mainos.

Tapahtuman jälkeen ryhmässä on ollut hiljaista. Siksi nostan nyt Suiston ahdingon uudestaan tapetille. Vaikka tukikeikka oli ideana erinomainen, se ei yksin vielä riitä. Jos olen oikein ymmärtänyt, ongelma Suistossa on alusta asti ollut kävijämäärien epätasaisuus. Kaupungin lopettaessa klubin rahoittaminen muutama vuosi sitten, Suisto jäi oman onnensa varaan. Vaikka Suiston ohjelma on ollut kautta linjan yhtä laadukasta kuin itseään viisi kertaa isompien suomalaisklubien muissa kaupungeissa, asiakkaita ei yksinkertaisesti ole riittänyt.

Miten Suisto siis oikeasti voitaisiin pelastaa? -Yksinkertaisesti. Käymällä Suistossa useammin ja juomalla enemmän. Hämeenlinnan alueella asuu yli 67 000 ihmistä. Jos tuosta 67 000 ihmisestä edes 1% (670 ihmistä) kävisi Suistossa kerran viikossa istumassa iltaa, vaikuttaisi se Suiston liikevaihtoon merkittävästi. Suistossa järjestetään ohjelmaa ke-la, eli 4 päivänä viikossa. Jos tuo 670 ihmistä jaettaisiin noille neljälle päivälle, olisi jokaiselle illalle ~167 asiakasta, eli Suiston mittakaavalla täysi tupa. Kuulostaako mahdottomalta? No ei se oikeasti ole. Jotenkin tuntuu vain siltä, että hämeenlinnalaiset eivät ole edes täysin ymmärtäneet kuinka onnekkaita he edes ovat, että ovat saaneet kaupunkiinsa Suiston kaltaisen kulttuurikehdon.

Ainoa tapa pelastaa konkurssiin ajautuva baari on tuoda sen kassaan rahaa. Baarit eivät pyöri keikkalipuilla. Niillä lähinnä katetaan esiintyjien liksoja. Baarit pyörivät viinamyynneillä. Niitä ei tule, jos jengi ei osta viinaa. Jos Suistoklubi ei vedä omillaan tarpeeksi viinasieppoja, on niitä järjestettävä sinne muilla tavoin. Pelastetaan Suisto Clubi! -Facebook-ryhmässä on 428 jäsentä. Se voisi olla uuden aktiivisen asiakaskunnan alku. Jos ryhmän jäsenet alkaisivat järjestelmällisesti käydä Suistossa vähintään kerran viikossa, olisi siitä pitkässä juoksussa merkittävää apua. Ja miksi ei. Jos kerran jossain sitä viinaa on juotava, niin miksei kaupungin kivoimmassa baarissa?

Pelkkä huutelukin toki auttaa sekin. Esimerkiksi Radio Helsinki pelastui pitkälti laajamittaisen huutelukampanjan tuloksena. Konkreettinen esimerkki ja teot kuitenkin tarttuvat huomattavasti paremmin kuin sanahelinä. Niin kävi myös Save Radio Helsinki -kampanjassa. Kaiken huutelun lisäksi avainporukka kampanjoi voimakkaasti pelastumisen puolesta järjestämällä tempauksia, sekä ottamalla yhteyttä mm. nimekkäisiin julkisuuden henkilöihin. Julkisuuden henkilöt tulivat vastaan ja auttoivat levittämällä viestiä faneilleen sosiaalisessa mediassa.

Voitaisiinko näistä opeista hyötyä myös Hämeenlinnassa? Omiin silmiini ei ainakaan vielä ole osunut yhtäkään julkisuuden henkilön testamentaalia Suiston puolesta. Uskon että syynä ei ole se, etteikö heitä kiinnostaisi vaan se, että heitä ei ole pyydetty. Oletan näin, sillä Suisto ei ole vielä kampanjoinut pelastumisensa puolesta edes omilla Facebook-sivuillaan. Pian voisi olla korkea aika. Kaikkea vetovastuuta kun ei voi jättää asiakkaidenkaan harteille.

Ja mitä tulee omaan suhteeseeni Suiton kanssa. Suistoklubi on yksi harvoista keikkapaikoista, jonne olen koskaan pyhiinvaeltanut puhtaasti paikan itsensä takia. Olen kuullut, että en ole ainoa joka on matkustanut satoja kilometrejä ihan vain päästäkseen kokemaan "Suiston tunnelman." En aio katsoa vierestä kun yksi Suomen parhaista baareista kaatuu. Suistoklubi on Hämeenlinnan alakulttuurin sydän. Jos se lakkaa sykkimästä, koko kaupungin musiikkitoiminnalta katoaa pohja.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Kun sähkökitara kuolee, mikä tulee tilalle?

Kuva: Tuntematon / Muokattu

Kitaravetoisen musiikin kuolemasta ollaan puhuttu viimeaikoina vilkkaasti musiikkimediassa. Tilalle on nousemassa synteettisten soittimien kanssa toteutettua, aiempaa elektronisempaa musiikkia. Se on kuitenkin vain ohimenevä välivaihe. Paluu soitettuun musiikkiin tulee heti, kun korvaaja perinteiselle sähkökitaralle löytyy. Ajan harjaa surffaava Tulensytyttäjä -blogi kertoo teille mistä soittimesta tulee seuraava sähkökitara, eli tulevaisuuden ykkössoitin.

Ennakko-oletusten vastaisesti ennustuspallossa ei näkynytkään vain yhtä soitinta. Tulevaisuudessa ykkössoittimia on kolme. Niistä voi sitten jokainen valita itse mieleisensä.

NRO 1 : Theremin

Theremin on elektroninen soitin, jonka kehitti venäläinen Léon Theremin vuonna 1919. Soitin koostuu laatikosta, jossa on kaksi antennia, ja sitä soitetaan liikuttelemalla käsiä antennien läheisyydessä. Theremin on yksi harvoista soittimista, joita soitetaan ilman fyysistä kosketusta. 

Pitkän aikaan ihmiset ovat eläneet vaikutelmassa, että The Beach Boysin Good Vibrations -kappaleessa oltaisiin kuultu Thereminiä, mutta vaikutelma on virheellinen. Oikeasti kappaleessa kuullaan Electro-Theremin -nimistä soitinta, jonka kehitti Paul Tanner 1950-luvun lopulla havaittuaan, kuinka vaikeaa oikean Thereminin soittaminen on. Mutta juurikin haasteellisuus ja sen jalustoittaminen mediassa tekevät tulevista Theremin-taitajista aikansa arvostettuja virtuooseja, jotka tulevat nousemaan Yngwie Malmsteenin ja Steve Vain kaltaisiksi ikoneiksi.

NRO 2 : Sähköharppu

Harppu on kielisoittimista yksi kaikkein vanhimpia. Harpussa on noin 6,5 oktaavia ja yhteensä 47 kieltä. Egyptissä sitä soitettiin jo vuonna 2500 eaa. Eurooppaan se tuli 700-luvulla. Tunnetuimpia sävellyksiä harpulle on Mozartin konsertto. Sähköharpun jokainen kieli on mikitetty erikseen.

Perinteikäs ja vanha soitin, joka on historiansa aikana jäänyt poikkeuksetta pimentoon. Mutta ei enää. Kielisoittimena - kuten sähkökitara - sähköharpusta tulee vanhan ajan perään haikailevien Trashmetal -pojankoltiaisten kestosuosikki. He tulevat nousemaan nimenomaan harppusooloillaan musiikkimaailman palvomiksi supertähdiksi. 47 kieltä takaa ettei tilutettavan puutetta synny.

NRO 3 : Suikinkutsu

Suikinkutsu on japanilainen musiikinlähde. Suikinkutsu koostuu maahan ylösalaisin asetetusta ruukusta, jonka pohjaan on tehty reikä. Vesi valuu reiän läpi ruukun sisään ja aikaansaa miellyttävän solisevan äänen. Suikinkutsua käytetään käsienpesemiseen japanilaisessa teeseremoniassa. Käsienpesu voidaan myös nähdä suikinkutsun soittamisena, sillä ääni syntyy heti käsienpesun jälkeen. Vesipisaroiden putoamisesta syntyvää ääntä pidetään rentouttavana ja rauhoittavana ja sitä kuvaillaan kauniiksi ja rauhalliseksi.

Suikinkutsu ei ehdottelevasta nimestään huolimatta liity mitenkään seksuaalisuuteen. Suikinkutsu on tulevaisuuden soittimista vaikein ja hienostunein. Suikinkutsun täydellinen haltuunotto vaatii soittajaltaan kärsivällisyyttä ja keskittyneisyyttä. Uskonkin, että nimenomaan Suikinkutsu tulee olemaan vahvojen sähkökitaroinnista tunnettujen naisartistien, kuten Courtney Loven valinta. Suikinkutsun heikkous on sen staattisuus. Se nimittäin ei ole liikuteltavissa. Tulensytyttäjä -blogi uskookin, että Suikinkutsun soittajat esiintyvät tulevaisuudessa hologrammeina.