Suomi on Aku Ankkojen luvattu maa

Kuva: Pois työpöydältä -blogi / Muokattu

Katsoin taannoin dokumentin nimeltä Park Avenue: Money, Power and the American Dream. Dokumentti käsitteli pientä kadun pätkää New Yorkissa, jota asuttaa suuri osa maan vauraimmista ihmisistä. Dokumentissa sivuttiin amerikkalaisen talouspolitiikan lisäksi mm. amerikkalaista unelmaa, jota ei dokumentin tekijöiden mukaan ole enää olemassa sen alkuperäisessä muodossa.

Aikojen alussa Amerikka oli paikka, jossa jokaisella oli mahdollisuus tehdä oma onnensa. Nyt tilanne Amerikassa on kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa yhteiskunnan alin kerros on tuomittu epäonnistumaan syntymästä lähtien. Työttömyys kasvaa, kouluihin tai sairasvakuutuksiin ei ole varaa ja sellaisten töiden palkat, joihin pääsee ilman koulutusta ovat niin pieniä, että perus elintason ylläpitämiseen vaaditaan kaksi työpaikkaa.

Tilanne muistuttaa erää fiksattua Monopoli-peliä. Alkuasetelmassa toiselle pelaajalle on annettu tuplasti enemmän rahaa ja mahdollisuus liikkua kahden nopan yhteislukemalla, kun taas toiselle pelaajalle on annettu tuplasti vähemmän rahaa ja mahdollisuus liikkua vain yhden nopan lukemalla. Toinen puoli menestyy, toinen ei. Asetelma on lähtökohtaisesti epäreilu.

Suomessa uskotaan amerikkalaiseen unelmaan. Jos ei nyt ihan sen täydessä mittakaavassa, ainakin sen perusideologiassa: jokainen on oman onnensa seppä. Suomi on maa, jossa on todella vaikea tulla rikkaaksi työtä tekemällä. Yrittäjyys on ehkä jopa kivisempi polku. Verottaja rankaisee ankaralla kädellä menestyjää, mutta helpolla ei pääse häviäjäkään.

Amerikkalaisen unelman ideologia näkyykin asenteissa. Täällä se vain toteutuu hieman vinksahtaneesti. Luin jonkin aikaa sitten Aamulehdestä Suomen naisten jääkiekkomaajoukkueen maalivahti Noora Rätyn mietteitä suomalaisen ja amerikkalaisen kannustuskulttuurin eroista. Räty kertoo, että suurimmat erot näkyvät siinä, että amerikkalaiset haluavat nähdä läheistensä onnistuvan ja tukevat heitä sydämensä pohjasta matkalla huipulle.

Suomessa kulttuuri on erilainen. Kannustusta ei lähtökohtaisesti heru. Ei yhteiskunnalta, ei perheeltä, ei ystäviltä, eikä ainakaan kollegoilta. Suomessa ei tehdä yhteistyötä, täällä kilpaillaan. Eteenpäin on mentävä omin voimin ja lähimmäisten vastustuksesta huolimatta. Suomessa kun omia ei pelkästään olla kannustamatta, vaan heitä koitetaan jarruttaa.

Jos Suomessa epäonnistuu, se on oma vika. Epäonnistujille ei heru sympatiaa. "Mitäs yritit, kyllä me koitettiin sanoa sulle ettei tosta kuitenkaan mitään tule." Kuulostaako tutulta? Sen sijaan, että tarjottaisiin olkapäätä johon itkeä tai annettaisiin tukea nousta jaloille ja yrittää uudestaan, epäonnistumisilla mässäillään. Veistä käännetään haavassa niin kauan, että syntyy täysi ympyrä.

Onnistumisista taas ei saa puhua ääneen. Suomalaiset vihaavat menestystarinoita. Yhteiskuntana olemme kuin lauma katkeria Aku Ankkoja. Menestyjät nähdään Hannu Hanhina, suomalaisen yhteiskunnan vihollisina. Ei ihme, että menestyjät hylkäävät Suomen. Heillä ei ole vaihtoehtoa. Sen lisäksi, että ajamme heidät ulos rajoiltamme, leimaamme heidät perään maanpettureiksi.

Disclaimer: Tämä teksti ei liity mitenkään Nalle Wahlroosiin. Tämä teksti on kirjoitettu ennen "Nalle-gatea." Tulensytyttäjä-blogia ei voisi vähempääkään kiinnostaa Nalle Wahlroos.