Zen ja Tinder-profiilin kunnossapito

Kuva: Tulensytyttäjä

Kirjoitin huhtikuussa tekstin siitä, miten Tinder ei sovi kaikille. Teksti herätti paljon keskustelua ja etenkin Rosvot-portaalin entisenä Tinder-aktiivina tunnettu Lauri onnistui tekstini kommentteihin kirjoittamassaan puolustuspuheenvuorossa tuomaan Tinderin hyviä puolia esiin.

Laurin kauniista sanoista inspiroituneena otin leijonaa uudestaan hännästä ja loin profiilini takaisin Tinderiin. Nyt profiilini on ollut olemassa tasan viikon. Tämän tekstin oli alunperin tarkoitus olla viikon käyttöarvio Tinderistä, mutta puolessa välissä viikkoa sain paremman idean.

Tinderin maailma kun on ihan oma planeettansa. Planeetta Tinder rakentuu tuhansien ihmisten itseluomista omakuvista. Tinder-profiilin, kun saa luoda juuri itsensä näköiseksi. Juuri se, mitä puolia ihmiset valitsevat tuoda itsestään esiin on palvelun ehkä mielenkiintoisin aspekti.

Ajattelin tässä tekstissä nostaa esiin muutaman huomioni herättäneen asian ihmisten profiileissa. Otathan huomioon, että nämä havainnot pohjautuvat vain tyttöjen profiileihin:

Bikineissä hevosen selässä

Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä. En olisi ikipäivänä arvannut kuinka moni tyttö on lyhyen aikuiselämänsä aikana ratsastanut hevosen selässä bikineissään. Minäkin haluan! Missä tämä on mahdollista? Loppujen lopuksi kuva on itseasiassa aika nerokas, sillä se esittelee samaan aikaan sekä ulkoista habitusta, rakkautta eläimiin että matkusteluhenkisyyttä.

Elämän viisauksia läheltä ja kaukaa

On mielestäni huvittavaa, miten monella tytöllä on oma "elämänkoodi", "motto" tai "mantra". Mielestäni vielä huvittampaa on se, että miten varsinkin "Life is short. Do what ever makes you happy."  tuntuu toistuvan sadoissa profiileissa. Huvittavinta kuitenkin on miten erityisesti "Live your live, regret nothing"-tyyppisiä mantroja viljelevillä tytöillä on aina vähiten vaatteita päällä.

Zen ja Tinder-profiilin kunnossapito

Eräällä tytöllä oli profiilissa neljä kuvaa. Kolme niistä kuvista oli yksi ja sama kuva duckface-poseerauksesta peilin edessä. Neljännessä kuvassa oli kuvattu laskeutuminen Pyynikin näköalatornista. On jollain tapaa hienoa, että henkilö joka on onnistunut laskeutumaan korkeasta tornista kuolematta, ei ole osannut poistaa Tinder-profiilistaan triplasti uploadattua kuvaa.

Olen varattu, etsin täältä vain juttuseuraa

Hmm...pistää miettimään minkälaisessa parisuhteessa ihminen elää, jos hän etsii juttuseuraa poikaystävänsä sijaan seksinvonkaamiseen leimautuneesta Tinderistä. Voihan tietenkin olla, että idae on tullut juuri nimenomaiselta poikaystävältä. "Kultu mitä jos liityttäisiin molemmat Tinderiin ihan vain juttuseuraa etsimään? Eikös olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin?"

Yksi kuva ja nolla yhteistä kiinnostuksen kohdetta

Minä tykkään Facebookissa 630 sivusta. Se on todella todella paljon. Tykkään laidasta laitaan sivuista aina jalkapallojoukkueista kaupunkeihin, komediasarjoista bändeihin, poliitikoista elintarvikebrändeihin. Jos minun kanssani ei ole yhtään yhteistä kiinnostuksen kohdetta, on se jo saavutus. Ja näitä tyyppejä tuli vastaan useampi. Kaneetiksi haluan heittää haasteen:

Luokaa uusi Facebook-profiili. Älkää tykätkö yhdestäkään sivusta. Ottakaa itsestänne niin hyvännäköinen profiilikuva kuin ikinä mahdollista. Liittykää Tinderiin ja koittakaa saada match aikaiseksi. Haluan tietää onko se mahdollista. Jos onnistutte, laittakaa kommenttikenttään screenshot. Let the best man/woman/whatever win!

Indiana Maki ja ehtymätön nuoruuden lähde?

Kuva: Musiikkivideo / Muokattu

Vähän kyllä hävettää. Tulensytyttäjä-blogin ensimmäinen artistinosto on Timo T.A. Mikkosen poikana paremmin tunnettu Matias. En vaan nähnyt vaihtoehtoa olla kirjoittamatta hänen, Maki Kolehmaisen ja Sana Mustosen tekemästä viikko sitten ilmestyneestä #Dissaa-biisistä.

Iltalehden sivuilla julkaistu uutinen ei paljasta onko kyseessä yksittäinen biisi, vai onko Matiaksen uralle luvassa jatkoa. Ehkä se johtuu siitä, että Matiasta ei olla vielä sainattu levy-yhtiölle. Jos #Dissaa otetaan hyvin vastaan, on Makilla todennäköisesti säkillinen Robinin B-raitoja, joista kasata parissa viikossa näppärä debyyttialbumi Matiakselle. Jos #Dissaa floppaa, Matiaksesta tulee yksi kivenpalanen lisää Suomen epäonnistuneiden lapsitähtien taivaalle.

Nettikiusaamisesta kertova biisi onnistui ihmeen kaupalla yllättämään allekirjoittaneen. Jo kappaleen ensimmäiset tahdit nostivat hymyn kareen suupielille. Vaikka olin vannonut itselleni tulevani vihaamaan tätä Kuuden vuoden kuuliaisuus-tuotantotiimin uutta musiikillista aikaansaannosta, onnistui #Dissaa pitämään pintansa melko armottoman tarkastelun alla.

Onhan se tosiaan niin, että Matias ei osaa laulaa. Tai jos osaa, sitä ei Makin autotunekoneiston alta kuule. Ja kyllä, sanoitukset ovat älyttömän falskit. Tuntuu siltä, että #Dissaa-biisin sanoituksien ainoa päämäärä on ollut kasata yhteen neliminuuttiseen mahdollisimman monta ajankohtaista nettitermiä. Mutta biisi itsessään, se on loistava.

En tiedä onko tarkoituksena ollut leipoa Matiaksesta uusi Robin. Ainakin biisi kuulostaa ihan Robinin biisiltä. Lopputulos jää kuitenkin vaisuksi. #Dissaa ei onnistu koukuttamaan. Siinä missä Frontside Ollie suorastaan pakotti Spotifyn luupille, #Dissaa vetää kertaheitolla takin tyhjäksi.  Kappaletta vaan ei yksinkertaisesti halua kuulla kahta kertaa enempää putkeen.

Lapsitähtienkin kanssa biisejä tehdessä ei sovi unohtaa, että kaikki jutut eivät vaan voi mennä läpi. Yksi niistä jutuista on #Dissaa-biisin kertsin outro, jossa "...dissaa aaa aaa aaa aaa aaa aaa" jäädään toistamaan ikuisuudelta tuntuvalla jäätävän kornin kuuloisella luupilla. Voisin melkein väittää, että jos kyseinen luuppi oltaisiin jätetty biisistä pois, olisi sillä ollut merkittävä vaikutus sen kuuntelukestävyyteen. Idea oli varmasti paperilla parempi kuin käytännössä.

Biisin tarkoituksena oli nostaa koulukiusaaminen tapetille. Siinä varmasti ollaan jossain määrin onnistuttu. Pelkään vaan, että kiusaajat ovat saaneet biisistä vain lisää ruutia kanuunoihinsa. Enkä usko, että kappale tulee ainakaan helpottamaan Matiaksen elämää, tai sen puoleen kenenkään muunkaan elämää koulukiusattuna lapsena. Annan kuitenkin arvosanan 10+ yrittämisestä.

Mitä tulee Makiin, tottakai toivoisin ettei mies enää yrittäisi tuottaa enempää lapsitähtiä tähän maahan. On syynsä miksi levyttävät artistit ovat normaalisti aikuisia. Syistä ilmeisin on se, että levyttävän artistin elämä on rankkaa, yksinäistä ja todellisuudesta irtaannuttavaa. Lisäksi en vaan millään voi uskoa, että Maki tekisi hyvää hyvyyttään juuri lapsille musaa. Hän tietää kuinka löysällä kohderyhmän vanhempien lompakot ovat, eikä epäile hyödyntää tietoaan.

#Dissaa on kuitenkin onnistunut sävellys ja se motivoi minut kirjoittamaan ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen yksittäisestä artistista. Kävi levy-yhtiöiden kanssa miten tahansa, toivotan Matiakselle paljon onnea elämässä. Mitä tulee #Dissaa-biisiin, jätän jokaisen oman harkintakyvyn varaan kannattaako biisi kuunnella. Klikkaa linkkiä alla päästäksesi videoon.

 Matias - #Dissaa (youtube)

Englanniksi laulavan bändin kurja tarina

Kuva: Tulensytyttäjä

Mitä tehdä, kun hyvän hypen itselleen viime vuosien aikana keränneelle demobändille on saatu haastattelut sekä Soundiin että Rumbaan. Valmistautuminen ensimmäisen albumin julkaisua varten alkaa olla paketissa. Sinkku on soinut jo pari kertaa radiossa ja jonkinlaista kuhinaa on havaittavissa sosiaalisessa mediassa. Levykauppojen tilaukset ovat kuitenkin varovaisia. Kukaan ei myöskään tunnu haluavan maksaa kunnon takuuliksaa kiertueen keikoista? Tulensytyttäjä-blogin MOT esittää: englanniksi laulavan bändin kurja tarina.

Osa 1: INKARNAATIO

Bändi tuli takavasemmalta. Pienellä budjetilla nauhoitetusta levystä tuli arvostelumenestys, jonka löysivät ensiksi hyvällä musiikkimaulla ja hittisilmällä siunatut bändiä jo jonkin aikaa seuranneet musiikkitoimittajat. Levy-yhtiö tuli vähän myöhässä, mutta ehti kuoria kermat päältä. Nettosi muutaman satasen käytännössä nollan euron investoinnilla. Illuusio menestyksestä saatiin syntymään nopeasti. Vääristellyn todellisuuskuvan perässä veneeseen naarattiin keikkamyyjä, joka kasasi nopealla aikataululla 10 keikan kiertueen maineikkaissa keikkapaikoissa.

Osa 2: ELÄMÄ

Ahne keikkamyyjä paukutti keikat sisään kovalla ylihinnalla. Myydyt keikat kuitenkin takasivat bändille mahdollisuuden lähteä kiertämään Transporterin kanssa. Miksaajaankin investoitiin lopulta, kun kerta lupasi tehdä valotkin samalla hinnalla.  Levyt saapuivat kauppoihin ja rundi alkoi. Keikat olivat viikonloppupäivinä, korkealla lipunhinnalla. Maksavia asiakkaita keikoilla oli vain kymmeniä, paitsi Helsingin keikalla, joka oli lähes loppuunmyyty. Sattumoisin Helsingin keikka oli ainoa, josta kirjoitettiin arvostelu. Vielä Hesariin. Siinä oli persnettoa tehneillä baareilla ihmettelemistä, kun Hesarin kulttuurisivuilla suitsutettiin "uuden tähden syttymistä."

Osa 3: HELVETIN PORTIT

Levyjulkkarikiertueen jälkeen bändi vetäytyy yhdessä levy-yhtiön ja keikkamyyjän kanssa purkamaan viimeisintä. Luvut eivät valehtele. Levyä oltiin kiertueen aikana myyty kaupoista vain pari sataa kappaletta. Keikkapaikoilta oli tullut noottia alhaisista väkimääristä. Bändin jäsenet harkitsevat uppoavan laivan jättämämistä. Pienen hengähdystauon jälkeen soitto alkaa kuitenkin taas maistua ja bändi alkaa työstämään uutta materiaalia. Tällä kertaa bändi päättää satsata levyn tekoon rahaa. Koska levy-yhtiöllä sitä ei ole ja keikkaliksoillakin maksettiin bensojen lisäksi ääni-/valomiehen palkka, bändi päättää investoida omia rahojaan levyntekoon.

Osa 4: JOUTSENLAULU

Uudesta isolla rahalla tuotetusta materiaalista vakuuttunut keikkamyyjä saa lyötyä läpi uuden levyn levyjulkkarirundin. Keikkapaikkoja on enemmän kuin ensimmäisen levyn tiimoilta. Tällä kertaa myyjällä oli enemmän aikaa hieroa päiviä. Liksat eivät tosin nousseet läheskään samalle tasolle kuin ensimmäisen levyn tiimoilta. Paitsi Helsingissä, jonka liksalla kustannetaan reissut lähes varmasti tappiollisille Vaasan ja Oulun keikoille. Bändi on tien päällä taas ja tuttu ääni-/valokaveri messissä. Tällä kertaa bändi maksaa hänen liksansa omasta pussistaan, tehden tietoisesti tappiota. Albumin promootiota varten kun kerta keikkaillaan, eikä tässä vaiheessa uraa viitsi enää tehdä huonon kuuloisia tai näköisiä keikkoja.

Osa 5: LIMBUS

Keikat näyttävät ja kuulostavat hyviltä.  Kiertuetuotanto on tehty ammattimaisesti. Ainoa ongelma vaan on, että mestoilla ei ole porukkaa edes sitä vähää, mitä ensimmäisen levyn julkkarirundin keikoilla. Ne taas, jotka paikalle ovat vaivaantuneet kyllä tulevat kehumaan keikan jälkeen. Harmittelevat bändin jäsenille yleisökatoa, ikään kuin kantaen itse huonoa omatuntoa bändin vetovoimattomuudesta. Levyä ei tunnu menevän kaupaksi. Ennakkokuuntelu järjestettiin isosti yhteistyössä Yle X:n kanssa, mutta levyä kuunneltiin silti vain pari sataa kertaa ennakkoon. Fyysisen levyn osti alle 100. Bändi jäi kiertueesta tappiolle, samoin levystä. Pitkän neuvottelun jälkeen bändi päättää yrittää vielä kerran. Kolmas kerta toden sanoo. Nyt kun yhtyeellä on jo kaksi levyä alla, voidaan medialle alkaa myydä uutta illuusiota: pitkän linjan suosikkiyhtyeestä.

Miksi jengi ei käy keikoilla?

Kuva: Tulensytyttäjä

Yle julkaisi viikko takaperin uutisen, jossa kerrottiin että nuoriso ei käy keikoilla enään niin usein kuin aiemmin. Uutinen oli siinä mielessä puuttellinen, että siitä ei käynyt tarkalleen ilmi mikä on tämä "aiemmin", mihin uutisessa viitattiin. Uutisen lähteetkin vaikuttivat hieman kyseenalaisilta. Tuntuu siltä, että ilmiöstä on muutenkin enemmän mututuntumaa kuin faktaa liikenteessä.

Vaikka uutinen itsessään ei välttämättä ollut napakymppi, oli siinä varmasti jotain perääkin. Olen itsekin huomannut suuren eron etenkin ns. keskisuurten bändien keikkakävijämäärissä. Siinä missä vuonna 2005 jengiä tuntui riittävän lähes jokaisen nimibändin keikalla, tänä päivänä isommatkin nimet vetävät lähes poikkeuksetta jossain vaiheessa uraansa tyhjälle salille.

Sen sijaan, että haaskaisin aikaanne arvailemalla miksi ihmiset käyvät nykyään vähemmän keikoilla kuin aiemmin, kerron teille miksi minä käyn nykyään keikoilla harvemmin kuin aiemmin. Vaikka edelleen käyn varmasti useammin keikoilla kuin 95% ihmisistä, edustan ehkä kuitenkin melko tavanomaista musiikin suurkuluttajaa. Lisäksi olen alle 30, joten kohdallani ei varsinaisesti voida puhua vielä vanhasta kalkkiksesta, joka käy keikoilla nostalgisoimassa nuoruuttaan.

Olin viime lauantaina Tampereen Klubilla MARry.:n järjestemällä keikalla, jossa esiintyivät: DJ Kridlokk, Oukkidouppi, DJ RPK ja DJ Dead-O. Keikka oli siinä mielessä oiva esimerkki siitä, miten keikan järjestäjä voi osaltaan vaikuttaa keikan houkuttelevuuteen.

Suurin ongelma, mikä ainakin itseni kuluttajana kääntää varmasti pois potentiaaliselta keikalta on liian kallis lipunhinta. Mielestäni kuluttajat määräävät bändin hinnan, ei bändi itse. Jos bändi ei kelpaa 10 eurolla, sen tulisi myydä lippuja 8 eurolla - ei 15 eurolla. Mielestäni ei ole bändin fanien vastuulla kattaa bändien liian korkea kulurakenne. Korkeat kulut pitäisi kattaa uusilla bändistä kiinnostuneilla kuulijoilla, eikä rahastamalla kuiviin jo olemassa olevia.

Toinen mainittava ongelma usein on illan ohjelma, eli lineup. Käytän nyt MARry.:ä esimerkkinä hyvästä ohjelmasta, sillä perjantaisen lineup oli mietitty viimeisen päälle. Ilta alkoi ammatti-DJ:n soittamalla musalla (huom. keikkapaikat: ei yhtä kuin DJ soittorasia), jonka jälkeen lauteille astui illan pääesiintyjän kanssa saman henkinen, mutta sopivan erilainen nouseva artisti. Kyseisen artistin jälkeen settinsä soitti toinen ammatti-DJ, jonka jälkeen lauteille nousi pääesiintyjä.

Ilta ei siis kulkenut kaavalla: Jengi sisään, check. DJ soittorasia, check. Keikka, check. DJ soittorasia, check. Jengi pihalle, check. Ohjelma oltiin mietitty etukäteen ja kuluttajan oli helppo viihtyä mestoilla koko ilta. Ei tullut sitä pakottavaa tarvetta lähteä seuraavaan mestaan. MARry. tosin mokasi mielestäni ehkä oleellisimman asian, eli aikataulut. Ensimmäinen keikka alkoi klo 23 ja pääesiintyjä aloitti vasta klo 01 jälkeen. Se on aivan liian myöhään.

Mutta jos jatketaan vielä sillä, mitä MARry. teki oikein, niin MARry. onnistui tarjoamaan aivan uskomattoman kovan illan järkevällä (lue: halvalla) lipunhinnalla. Liput maksoivat ovelta 8 euroa, joka on mielestäni todella maltillinen hinta useamman nosteessa olevan kovan kotimaisen räppärin tähdittämälle keikalle. MARry. onnistui myös ennakkolippujen myynnissä, jotka olivat vain 6 euroa (sisältäen narikan!!!!). Eli selvästi halvemmat kuin ovelta myydyt. HOX!

Se lähteekö ihminen keikalle on pienestä kiinni. MARry.:n erinomaisen tapahtumatuottamisen ansiosta minä lähdin räppikeikalle, mitä en olisi normaaliolosuhteissa ikinä muuten tehnyt. Täysin samoista syistä saattaisin hyvinkin jättää menemättä lempparibändini keikalle. Ehkä pyyntöni keikkapaikoille, tapahtumatuottajille ja keikkamyyjille siis olisi: miettikää kuluttajaa.

Keväisiä ilmiöitä

Kuva: Tulensytyttäjä

Kuten moni on jo huomannut, aamuaurinko paistaa jo ennen kello seitsemää verhon kaikista raoista sisään. Unikeoille kevät on kuin myrkkyä viinissä, mutta Tulensytyttäjä-blogissa kehitys on otettu ilomielin vastaan. Tänään tarkistelemmekin vuodenajan hengessä keväisiä ilmiöitä.

Festarijulkistukset

Kesän festarit tulevat jo kovaa vauhtia kulman takaa. Kaikki odottaa jo kieli pitkällä mikä festivaali nappaa isoimman vonkaleen ja kenen lippu on tänä vuonna edukkain. Päätökset tehdään millimetriviivoittimen tarkkuudella, kunnes päästään itse festivaalille. Siellä vedetään pää täyteen viinaa ja sammutaan ylipainoisen festivaaliheilan alle kusenhajuiseen telttaan.

Juoksutrikoot

Juoksutrikoot on hyvä keksintö. Saavat juoksemisen tuntumaan paljon helpommalta. On ne kyllä aika hölmön näköiset, mutta korostavat mukavasti pakaroita. Kuka nyt ei haluaisi nähdä peppua juoksutrikoissa? Varsinkin, kun peppu kuuluu jylhän miehekkäästi tepastelevalle adonikselle.

Terassit

Terassit ovat kuin ihmisille tehtyjä karsinoita. Täynnä lajitovereita, jotka näennäisesti nauttivat olostaan. Kutsuvia aurinkoisella ilmalla. Hyviä myös sen takia, että niillä saa polttaa röökiä. Paljonko kalja maksoikaan nykyään terassilla 6 euroa? Ai, vaan 5 euroa, törkeen halpa.

Vappu

Vapun alkuperäinen funktio oli toimia työtä painaville työläisille vapaapäivänä arjesta keskellä viikkoa. Mistä lähtien vappu on ollut ylioppilaiden ja haalariväen juhla? Ja se lakki? Ihan kuin amikset eivät näkisi jo hieman ylöspäin suunnatusta klyyvarista, kuka on käynyt lukion ja kuka ei.

Jääkiekon MM-kisat

Niin, ketä kiinnostaa olympiavuoden jääkiekon MM-kisat? Ei ketään. Paitsi sitten, kun Suomi voittaa kultaa. Sen jälkeen kukaan ei enää muista, mitkä kaikki maat lähtivät mukaan käytännössä farmitason joukkueella. Tärkeintä on, että poika saunoo. Ja sehän jumaliste saunoo.

Feissaajat

Mikä hieno duuni! Pääsee tukemaan tärkeitä arvoja ja puhumaan niistä ihmisten kanssa. Ainoa mutta on, että joka ikistä vastaan kävelevää ihmistä vituttaa yli kaiken, kun juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt vihervasemmistoa pinssillä tukeva silmälasipää pysäyttää kadulla paasatakseen rahaa vastaan ihmisoikeuksista, kuin jeesuksen sanaan hurahtanut iowalainen kuoripoika.

Myyvä musiikki ≠ hyvä musiikki

Kuva: Satellite Stories / muokattu

 "Ainoa validi mittari sille, mikä musiikki on hyvää ja mikä ei, on myynti."

Yllä olevan kaltaisia väittämiä kuulee heiteltävän melko usein näinä päivinä. Niillä perustellaan mm. sitä, miksi esim. iskelmäartisti Cheekin esittämän musiikin kritisoiminen on väärin ja miksi esim. huonosti myyvän kotimaisen marginaalimusiikin puolesta puhuminen on turhanpäiväistä.

En ole itse koskaan kuulunut Cheekin vastustajiin. Kun Cheek nousi pinnalle, mielipiteeni hänestä oli neutraali. Kun hän osallistui Vain Elämää -ohjelmaan, sydämeni jopa vähän pamppaili hänen suuntaansa. Viime lokakuussa todistamani keikan jälkeen en ole kuitenkaan voinut katsella häntä enää niillä samoilla sinisillä silmillä. Cheekin keikka oli elämys - kamala sellainen.

Cheekin musiikki myy tällä hetkellä paremmin kuin mikään muu Suomessa. Ja koska Cheek myy tällä hetkellä eniten, on Cheekin musiikki yllä esitetyn väitteen mukaan Suomen parasta.

Väittämän kaavaa käyttämällä tilastoja voidaan tulkita enemmänkin. Parhaiten myyneiden levyjen (2012) joukosta löytyy mm. kaksi Robinin levyä. Kaikki varmaan tietää kuka Robinin biisit on säveltänyt? Statistiikan valossa on todettava, että vuoden 2012 levymyyntien pohjalta Maki "kuuden vuoden kuuliaisuus" Kolehmainen on tällä hetkellä Suomen taitavin säveltäjä.

Ei se ole ihmisten vika, että he ostavat mielummin Cheekin, Robinin ja Vain Elämää -tähtien levyjä, kuin vaikkapa satojen laadukkaiden indielevy-yhtiöidemme julkaisuja. Vai onko sittenkin? Musiikin kuluttajina, kuinka suuren vastuun olemme valmiita ottamaan kulutusvalinnoistamme? 

Haluaisin verrata indieyhtiöitä pieniin paikallisiin olutpanimoihin, jotka tuottavat huomattavasti mielenkiintoisempaa olutta, kuin isot kaavoihin ja brändeihinsä fakkiintuneet kilpasiskonsa. Vaikka ihmiset tietävät pienpanimoiden oluen olevan maukasta ja panimoiden pyörittäjien elävän pitkälti kädestä suuhun, he päätyvät ostamaan isojen panimoiden merkkejä.

Loppujen lopuksi sillä kumpi on parempaa ei ole ostopäätöksen kannalta mitään merkitystä. Tärkeämpää on se, kumpi merkki on entuudestaan tuttu. Isot levy-yhtiöt, kuten myös isot panimot käyttävät lopputtomasti aikaa tuotteidensa brändäykseen. Heillä on sitä varten ihmisiä töissä. Pienpanimoita ja indieyhtiöitä kiinnostaa paljon enemmän sisältö. He luottavat laatuun. Toisaalta, kun resursseja ei ole muuhunkaan, niin laatu on kaikki mitä heillä on.

Kilpailu on epäreilua. Sen lisäksi että yhtiöiden markkinointibudjettien erot ovat huimia, niin ovat myös koneistot yhtiöiden tuotteiden takana. Kuin panimomaailmassa, myös levyteollisuudessa. Siinä missä iso levy-yhtiö voi puskea yhtä julkaisua eteenpäin maailmanlaajuisesti laajojen jakelija- ja yhteistyökumppaniverkkojensa voimin, paikallinen indieyhtiö joutuu luottamaan puskaradioon, valveutuneisiin kauppiaisiin ja ennen kaikkea kuluttajien makuaistiin.

Mutta entäs jos kuluttajalla ei ole makuaistia, eikä sen puolesta tahtotilaa valitakaan? Se ottaa mitä annetaan, kuuntelee mitä soitetaan, juo mitä juotetaan ja syö mitä syötetään. Se uskoo sokeasti sitä, joka puhuu kovimmalla äänellä ja seuraa sitä, jonka uskoo johtavan.

Väitän, ettei myynti ole koskaan validi mittari vertailemaan minkään asian hyvyyttä. Ja jos joku on vielä kanssani eri mieltä, sanon vielä tämän: vuoden 2012 myyntitilastojen pohjalta  Marja Tyrnin Tortturalli olisi parempi levy kuin Minä ja Ville Ahonen debyyttialbumi.

Talihina Sky: The Story of Kings of Leon

Kuva: Collider.com / Muokattu

Jatketaan sarjassamme "Tulensytyttäjä testaa". Viimeksi kokeilimme Tinderiä. Tänään vuorossa musiikkidokumentti. Käytin pääsiäislomastani ison pätkän katsoen musiikkidokkareita jenkkien Netflixistä. Haaviini valikoituivat Katy Perrystä kertova Part Of Me, Kings of Leonin tarinan kertova Talihina Sky, sekä kanadalaisten sisarusten Tegan and Saran Get Along.

Jos ihmettelet miten Jenkkien Netflixin saa näkyviin, niin suosittelen lataamaan Firefoxiin lisäosan nimeltä Mediahint. Jenkkiläisessä on mainittavasti laajempi tarjonta, kuin suomalaisessa. Tämä näkyy eritoten sarjojen tuotantokausien määrissä. Siinä missä Suomen Netflixissä jotain sarjaa on tarjolla vain rajattu 2 tuotantokautta, jenkkien vastaassa tarjolla on kaikki tuotantokaudet. Jenkkien Netflixissä on myös enemmän erikoisuuksia, kuten musadokkareita.

Yliannostuksen välttääkseni referoin teille vain dokumentin Kings Of Leonista. Se oli katsomistani kolmesta paras, joskin annan hyväksynnän sinetin myöskin Katy Perry -dokkarille. Toisin kuin Katy Perryssä, Kings Of Leon -dokumentti ei kertonut pelkästään artistista itsestään, vaan myös sen juurista. Talihina Sky -nimi juontaa juurensa Kings Of Leonin kotikapungista. Talihina on 1000 asukkaan takapajula keskellä punaniskaisinta Amerikkaa, Oklahoman osavaltiossa.

Kings Of Leon on kolmen Followillin veljeksen ja heidän serkkunsa bändi. Dokumentin pääpaino on Followillien veljesten paluussa synnynmaisemiinsa. Talihinassa veljekset kertovat minkälaista on kasvaa piskuisessa kylässä, jonka asuintalot ovat käytännössä pystytte keskelle metsää. Kylässä on vain yksi kauppa ja sen asukkaat ovat rutiköyhiä juntteja, sekä syvästi uskovaisia. 

Veljesten isä oli saarnamies, joka työkseen kiersi keräämässä seurakunnille rahaa. Veljekset Nathan ja Caleb kiersivät aikoinaan isänsä kanssa seurakunnissa esittämässä hengellisiä lauluja. Lopulta veljekset päätyivät tekemään omia biisejä ja saivat levydiilin New Yorkista.

Levytyssopimuksen yhtenä ehtona oli, että Nathanin ja Calebin oli kasattava ympärilleen bändi. Niinpä he pyysivät kolmatta veljestä Jaredia, joka ei ollut koskaan soittanut mitään soitinta basistikseen, sekä Matthew-serkkupoikaa toiseen kitaraan. Syntyi Kings Of Leon.

Wikipediasta selvisi, että vaikka dokumentti antaa ymmärtää, että veljekset olisivat vielä sainauksensa aikoihin asuneet Talihinassa, muuttivat he oikeasti Nashvilleen vanhempiensa avioeron yhteydessä vuonna 1997. Diili RCA Recordsin kanssa kirjoitettiin vasta vuonna 2002.

Dokumentti on kuvattu Only by the Nightin aikoihin, eli n. 2007-2008. Nauhalle on päätynyt edellä mainitun lisäksi mm. studiosessiomateriaalia, kiertuekuvaa, sekä kiertuesekoilua ja haastatteluja. Dokumentti ei piilottele mm. bändin jäsenten alkoholiongelmia tai huumeidenkäyttöä.

Dokumentti tuo hyvin esille, miten paljon äärikristillinen kasvatus on jättänyt Followilleihin arpia. Kaikki mikä on normaalissa maailmassa sallittua, on ollut heille kiellyttyä - saatanan tuotosta. Dokumentissä veljeksistä pystyy aistimaan tietynlaista kahleista vapautumiseen pyrkimistä ja kiitollisuutta sitä kohtaan, miten paljon he ovat jo noihin aikoihin ehtineet saavuttaa. 

Tässä linkki dokkariin. Pistäkää pyörimään. Hyvää lauantaita!